Ohjaus: Nic Balthazar
★★★☆☆
Jos minulla olisi valta päättää peruskoulujen opetussuunnitelmasta edes yhden päivän ajan, marssittaisin kaikki luokat neljännestä ylöspäin katsomaan Nic Balthazarin ohjaustyötä Ben X (2007).
Keskustelu teoksen herättämistä ajatuksista oppilaiden kesken vastuullisen vanhemman läsnäollessa ylittäisi varmasti perusopetuksessa mahdollisesti menetettävät hyödyt moninkertaisesti, vaikkei yhdellä elokuvalla koko maailmaa muutetakaan. Nuorten mieliin itämään jäävät ajatukset voivat kuitenkin myöhemmin versoa satoa, jota ilman millään yhteiskunnalla ei olisi varaa jäädä.
Jokelan traagisten tapahtumien jälkeen ei olekaan ihme, että koulukiusaamista käsittelevä elokuva kelpaa meilläkin kaupalliseen levitykseen. Sen ikärajaksi on asetettu kolmetoista vuotta, mutta täysi-ikäisen seurassa saliin pääsevät myös yksitoistavuotiaat.
Minusta tässä elokuvassa ei ole mitään sellaista, etteivätkö kymmenvuotiaatkin voisi siihen tutustua, jos se vain olisi elokuvatarkastamonkin mielestä sallittua. Mitä aikaisemmin huolestuttaviin asenteisiin päästään puuttumaan, sen parempi varmasti kaikille.
Tarinassa ei ole sanottavammin fyysistä väkivaltaa, mutta sen epämukavuus syntyy alistetun asemaan hakeutuvasta näkökulmasta. Sen kautta tiirailtuna pienikin yksityisyyden loukkaus on heti julkeaa julmuutta, jota ei tulisi sallia missään olosuhteissa. Ristiriita populaariviihteen tyyliin oikeuttaa mukilointi fyysisesti vahvimman perspektiivistä on todella suuri.
Peittelemättömän poleeminen
Keskustelu teoksen herättämistä ajatuksista oppilaiden kesken vastuullisen vanhemman läsnäollessa ylittäisi varmasti perusopetuksessa mahdollisesti menetettävät hyödyt moninkertaisesti, vaikkei yhdellä elokuvalla koko maailmaa muutetakaan. Nuorten mieliin itämään jäävät ajatukset voivat kuitenkin myöhemmin versoa satoa, jota ilman millään yhteiskunnalla ei olisi varaa jäädä.
Jokelan traagisten tapahtumien jälkeen ei olekaan ihme, että koulukiusaamista käsittelevä elokuva kelpaa meilläkin kaupalliseen levitykseen. Sen ikärajaksi on asetettu kolmetoista vuotta, mutta täysi-ikäisen seurassa saliin pääsevät myös yksitoistavuotiaat.
Minusta tässä elokuvassa ei ole mitään sellaista, etteivätkö kymmenvuotiaatkin voisi siihen tutustua, jos se vain olisi elokuvatarkastamonkin mielestä sallittua. Mitä aikaisemmin huolestuttaviin asenteisiin päästään puuttumaan, sen parempi varmasti kaikille.
Tarinassa ei ole sanottavammin fyysistä väkivaltaa, mutta sen epämukavuus syntyy alistetun asemaan hakeutuvasta näkökulmasta. Sen kautta tiirailtuna pienikin yksityisyyden loukkaus on heti julkeaa julmuutta, jota ei tulisi sallia missään olosuhteissa. Ristiriita populaariviihteen tyyliin oikeuttaa mukilointi fyysisesti vahvimman perspektiivistä on todella suuri.
Peittelemättömän poleeminen
Peittelemättömän poleeminen belgialaisteos perustuu ohjaajan itsensä kirjoittamaan romaaniin, jonka taustalla on tosielämän tapaus koulukiusatun pojan itsemurhaan päätyneestä epätoivosta. Elokuvan päähenkilö on lievää autismia sairastava, mutta oppilaana lahjakas Ben, jolle päivittäinen kanssakäyminen ihmisten kanssa on vaikeaa.
Sosiaalisilta kyvyiltään rajoittuneena Ben on oppilaitoksen öykkärien alituisen huutelun, härnäämisen, tönimisen ja julkisen nolaamisen kohteena ilman omaa syytään. Tietokonepelin lumemaailma merkitsee paradoksaalisesti hänen ihmisarvonsa ainoaa pakopaikkaa, sillä siellä kuka tahansa voi esiintyä valitsemallaan identiteetillä haluamissaan varustuksissa, tasa-arvoisena hahmona.
Kun viimein internetiin kaikkien nähtäväksi päätyvä häpeällinen videonpätkä täyttää hänen katkeruuden maljansa viimeisellä pisarallaan, suostuu pojan perhe hänen eettisesti arveluttavaan toiveeseensa.
”Erilaiset” nuoret silmätikkuina
Viime kädessä Benin kohtalotovereita eivät ole vain määritelmänmukaisesti sairaat, vaan kaikki ylipainoiset, silmälasipäiset, vääränväriset, ulkopaikkakuntalaiset, hikipinkot tai jotenkin kuviteltavissa olevin tavoin "erilaiset" nuoret, joiden alistamiseen kiusaajat eivät tarvitse sen kummempia perusteluja.
Elokuva havainnollistaa hyvin, kuinka joukkojen paine vaientaa soraäänet saaden myös osan hiljaisesta enemmistöstä kääntymään kaikkein heikointa vastaan. Opettajat haluavat tietysti parasta, mutta pystyvät katkaisemaan lähinnä todistamansa tilanteet. Nuoret ovat taitavia korostamaan toisen heikkouksia ja hyödyntämään aikuisen silmän ulottumattomissa olevia tyhjiä tiloja.
Lisäksi internet on omiaan lisäämään yksityisyyden rajan ylityksiä, jotka vielä parikymmentä vuotta sitten olisivat jääneet tekemättä. Ohjaaja huomioi näin verkon vaarat, mutta suhtautuu muutoin perin ymmärtävästi sen mahdollisuuksiin sorrettujen tukijoukkona.
Utooppista optimismia
Sosiaalisilta kyvyiltään rajoittuneena Ben on oppilaitoksen öykkärien alituisen huutelun, härnäämisen, tönimisen ja julkisen nolaamisen kohteena ilman omaa syytään. Tietokonepelin lumemaailma merkitsee paradoksaalisesti hänen ihmisarvonsa ainoaa pakopaikkaa, sillä siellä kuka tahansa voi esiintyä valitsemallaan identiteetillä haluamissaan varustuksissa, tasa-arvoisena hahmona.
Kun viimein internetiin kaikkien nähtäväksi päätyvä häpeällinen videonpätkä täyttää hänen katkeruuden maljansa viimeisellä pisarallaan, suostuu pojan perhe hänen eettisesti arveluttavaan toiveeseensa.
”Erilaiset” nuoret silmätikkuina
Viime kädessä Benin kohtalotovereita eivät ole vain määritelmänmukaisesti sairaat, vaan kaikki ylipainoiset, silmälasipäiset, vääränväriset, ulkopaikkakuntalaiset, hikipinkot tai jotenkin kuviteltavissa olevin tavoin "erilaiset" nuoret, joiden alistamiseen kiusaajat eivät tarvitse sen kummempia perusteluja.
Elokuva havainnollistaa hyvin, kuinka joukkojen paine vaientaa soraäänet saaden myös osan hiljaisesta enemmistöstä kääntymään kaikkein heikointa vastaan. Opettajat haluavat tietysti parasta, mutta pystyvät katkaisemaan lähinnä todistamansa tilanteet. Nuoret ovat taitavia korostamaan toisen heikkouksia ja hyödyntämään aikuisen silmän ulottumattomissa olevia tyhjiä tiloja.
Lisäksi internet on omiaan lisäämään yksityisyyden rajan ylityksiä, jotka vielä parikymmentä vuotta sitten olisivat jääneet tekemättä. Ohjaaja huomioi näin verkon vaarat, mutta suhtautuu muutoin perin ymmärtävästi sen mahdollisuuksiin sorrettujen tukijoukkona.
Utooppista optimismia
Elokuvassa on kaksi juonellista yllätyselementtiä, joista toista ohjaaja onnistuu varjelemaan huolellisemmin. Toden ja fantasian lomittuminen visualisoidaan taiten, mutta suoraan kameralle tapausta puivat haastattelut vaikuttavat raskailta rakenteellisilta ratkaisuilta. Draaman kaaren loogisina palasina niitä pystyy kuitenkin jotenkin sietämään.
Dokumentaarisia aineksia hyödyntävä Ben X haluaa herättää vanhemmat koululuokkien todellisuuteen, mutta utooppiset keinot saattavat hämärtää varsinaisen asian perillemenoa. Heti perään on syytä mainita, että mieluummin katsoo hempeän optimismin kuin hyytävän kyynisyyden lävistämiä elokuvia.
Taiteellisesti onnahtelevat ratkaisutkin voivat palvella osana moraalipamflettia, jonka perimmäiset päämäärät ovat valistuksellisia ja äänenpainot huolestuneita. Nic Balthazar ei ainakaan edistä vääriä tavoitteita.
Dokumentaarisia aineksia hyödyntävä Ben X haluaa herättää vanhemmat koululuokkien todellisuuteen, mutta utooppiset keinot saattavat hämärtää varsinaisen asian perillemenoa. Heti perään on syytä mainita, että mieluummin katsoo hempeän optimismin kuin hyytävän kyynisyyden lävistämiä elokuvia.
Taiteellisesti onnahtelevat ratkaisutkin voivat palvella osana moraalipamflettia, jonka perimmäiset päämäärät ovat valistuksellisia ja äänenpainot huolestuneita. Nic Balthazar ei ainakaan edistä vääriä tavoitteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti