Ohjaus: David Fincher
★☆☆☆☆
Amerikkalaisen elokuvan suosittuihin kaavoihin lukeutuvat tarinat kovaonnisista yksilöistä, jotka syntymässä saamiaan taloudellisia, sosiaalisia tai henkisiä hidasteita uhmaten lunastavat paikkansa yhteiskunnan yritteliäinä jäseninä.
Lajityypistä tai vamman laadusta riippuen huipulle ponkaistaan joko sydämen puhtautta, tuuria tai häikäilemättömyyttä. Olivatpa kyseiset teokset sitten hyviä tai huonoja, niiden poliittinen viesti amerikkalaisen unelman ylivoimaisuudesta tuntuu aina selvältä.
Viime vuosikymmenen suurimpiin kassamagneetteihin lukeutuikin historian kimuraiset mutkat suoraksi vääntävä selostus jenkkien lähihistoriaa muokkaavasta tomppelista, jonka kokemat vastoinkäymiset vain hänen tyhmyytensä loihtii onnenpotkuiksi. Nenäliinoja kostuttavaksi satiiriksi naamioitu oikeistolaisen populismin äänitorvi Forrest Gump (1994) korostaa kodin, uskonnon ja isänmaan merkitystä kansakunnan jakomielisen tilan parantavana eliksiirinä.
Benjamin Buttonin uskomatonta elämää (2008) on turha sovitella ohjaajansa David Fincherin taiteelliseen näkökulmaan tai hänen aiempaan tuotantoonsa. 1990-luvulla hän filmasi trilogialta jälkikäteen näyttävän sarjan sivilisaatiomme tuhoa ennakoivia sysimustia madonlukuja, joissa ilmaisu venyi Alien 3:n (1992) tieteisklaustrofobiasta Seitsemän (1995) lohduttomaan suurkaupunkinoiriin ja Fight Clubin (1999) äärifyysiseen naturalismiin.
Sittemmin Fincherin jokainen ohjaus on merkinnyt portaittaista tason laskua eikä hänen uusinta elokuvaansa erota valtavirrasta enää yksikään persoonallinen piirre. Fincher näyttää myyneen nimensä F. Scott Fitzgeraldin novellin ja Warner Brothersin siitä räätälöimän Oscar-syötin pantiksi.
Käsikirjoittajansa fantasiaelokuva
Lähdeteoksestaan huolimatta Benjamin Button on käsikirjoittajansa Eric Rothin elokuva, jossa hän seuraa häpeilemättömästi kirjoittamansa Forrest Gumpin suuntaviivoja aina tarinan kulusta tunnelmiin ja roolihenkilöistä jopa yksittäisiin repliikkeihin.
En lähde tässä sen tarkemmin laatimaan listaa teosten mittavista yhteneväisyyksistä, mutta kummatkin kertovat kainalosauvojen ja kaikkensa antavan äitimuorin kautta lopulta kiertolaisiksi rakkauden kaihossaan paiskautuvista symboliarvoa omaavista ressukoista. Teosten muoto rakentuu menneen muisteluille ja elokuvissa esitellään trikkitaiteilun uusimpia virtauksia. Kopiossa ei ole kuitenkaan häivääkään Forrest Gumpin poliittisesta ilmeikkyydestä.
Benjamin Button syntyy maailmaan takaperoisesti, kahdeksankymmentävuotiaana kurttuisena vanhuksena. Hänen biologinen äitinsä kuolee synnytyksessä ja järkyttynyt isänsä hylkää rumiluksen mustan palvelijatarnaisen portaille. Papparaisen kasvamisprosessi kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin muilla ihmisillä, joten Benjamin nuortuu mitä vanhemmaksi tulee. Hän on siis nuorena vanha ja vanhana nuori.
Kihelmöivästä asetelmasta joku David Cronenberg voisi ohjata ihmisen Jumala-kompleksia heijastelevan limaisen kauhupainajaisen, mutta tämän elokuvan tekijät työstävät materiaalistaan siirappia pursuavan romanssin hukaten samalla mahdollisuutensa sisäistää eriskummalliseen sankariinsa sattumanvaraisen elämän absurditeetteja, joiden paljastamiseen nyrjähtänyt fantasia tarjoaisi lukuisia tilaisuuksia.
Kohtalonuskoinen satu
Kyynelehtiväksi kaihofilmiksi muotoiltu satu jämähtää tavanomaisen näytelmäelokuvan raiteille heti johdantojaksonsa jälkeen ja alleviivaa aivan turhaan seuraavia tapahtumiaan juoneen rustatulla Titanicin (1997) tyylisellä kehyskertomuksellaan. Siirtymät nykyhetkeen katkovat pahasti miltei kolmituntisen mammutin draaman latautumista.
Benjaminin päiväkirjan sivuilta hahmottuu hajanainen kuva nimihenkilöstä, joka jää historian virrassa vailla selkeää suuntaa tai tahtoa ajelehtivaksi kummajaiseksi, jonka olisi kuvitellut jossakin vaiheessa havahtuvan erikoisen elämänsä tarjoamiin poikkeuksellisiin mahdollisuuksiin. Ajatelkaapa miestä, jolla on viisikymppisen henkiset kyvyt ja kolmikymppisen kroppa!
Vaikka teoksen aikajänne kattaa ensimmäisen maailmansodan lopusta lähelle nykyaikaa, ihmisten asenteissa, tyylissä tai epookissa huomaa tuskin ollenkaan muutoksia.
Paljon lupailevasta otsakkeestaan huolimatta Benjamin Buttonin uskomaton elämä kutistuu fatalistiseksi faabeliksi siitä, kuinka kaikella on jokin ylevä tarkoituksensa ja kuinka tärkeät asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, vaikkemme sitä ehkä heti kykenekään ymmärtämään. Rakkaus syttyy täsmälleen oikealla hetkellä ja viimeiset hengähdykset päättävät kunkin tarinan prikulleen sopivalla tavalla.
Nämä kristilliset opetukset takaraivossa elokuvan virheettömän päähenkilön tunnistaminen yhdeksi Raamatun sivuilta tutuksi hepuksi käykin jo vaivattomasti.
Lajityypistä tai vamman laadusta riippuen huipulle ponkaistaan joko sydämen puhtautta, tuuria tai häikäilemättömyyttä. Olivatpa kyseiset teokset sitten hyviä tai huonoja, niiden poliittinen viesti amerikkalaisen unelman ylivoimaisuudesta tuntuu aina selvältä.
Viime vuosikymmenen suurimpiin kassamagneetteihin lukeutuikin historian kimuraiset mutkat suoraksi vääntävä selostus jenkkien lähihistoriaa muokkaavasta tomppelista, jonka kokemat vastoinkäymiset vain hänen tyhmyytensä loihtii onnenpotkuiksi. Nenäliinoja kostuttavaksi satiiriksi naamioitu oikeistolaisen populismin äänitorvi Forrest Gump (1994) korostaa kodin, uskonnon ja isänmaan merkitystä kansakunnan jakomielisen tilan parantavana eliksiirinä.
Benjamin Buttonin uskomatonta elämää (2008) on turha sovitella ohjaajansa David Fincherin taiteelliseen näkökulmaan tai hänen aiempaan tuotantoonsa. 1990-luvulla hän filmasi trilogialta jälkikäteen näyttävän sarjan sivilisaatiomme tuhoa ennakoivia sysimustia madonlukuja, joissa ilmaisu venyi Alien 3:n (1992) tieteisklaustrofobiasta Seitsemän (1995) lohduttomaan suurkaupunkinoiriin ja Fight Clubin (1999) äärifyysiseen naturalismiin.
Sittemmin Fincherin jokainen ohjaus on merkinnyt portaittaista tason laskua eikä hänen uusinta elokuvaansa erota valtavirrasta enää yksikään persoonallinen piirre. Fincher näyttää myyneen nimensä F. Scott Fitzgeraldin novellin ja Warner Brothersin siitä räätälöimän Oscar-syötin pantiksi.
Käsikirjoittajansa fantasiaelokuva
Lähdeteoksestaan huolimatta Benjamin Button on käsikirjoittajansa Eric Rothin elokuva, jossa hän seuraa häpeilemättömästi kirjoittamansa Forrest Gumpin suuntaviivoja aina tarinan kulusta tunnelmiin ja roolihenkilöistä jopa yksittäisiin repliikkeihin.
En lähde tässä sen tarkemmin laatimaan listaa teosten mittavista yhteneväisyyksistä, mutta kummatkin kertovat kainalosauvojen ja kaikkensa antavan äitimuorin kautta lopulta kiertolaisiksi rakkauden kaihossaan paiskautuvista symboliarvoa omaavista ressukoista. Teosten muoto rakentuu menneen muisteluille ja elokuvissa esitellään trikkitaiteilun uusimpia virtauksia. Kopiossa ei ole kuitenkaan häivääkään Forrest Gumpin poliittisesta ilmeikkyydestä.
Benjamin Button syntyy maailmaan takaperoisesti, kahdeksankymmentävuotiaana kurttuisena vanhuksena. Hänen biologinen äitinsä kuolee synnytyksessä ja järkyttynyt isänsä hylkää rumiluksen mustan palvelijatarnaisen portaille. Papparaisen kasvamisprosessi kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin muilla ihmisillä, joten Benjamin nuortuu mitä vanhemmaksi tulee. Hän on siis nuorena vanha ja vanhana nuori.
Kihelmöivästä asetelmasta joku David Cronenberg voisi ohjata ihmisen Jumala-kompleksia heijastelevan limaisen kauhupainajaisen, mutta tämän elokuvan tekijät työstävät materiaalistaan siirappia pursuavan romanssin hukaten samalla mahdollisuutensa sisäistää eriskummalliseen sankariinsa sattumanvaraisen elämän absurditeetteja, joiden paljastamiseen nyrjähtänyt fantasia tarjoaisi lukuisia tilaisuuksia.
Kohtalonuskoinen satu
Kyynelehtiväksi kaihofilmiksi muotoiltu satu jämähtää tavanomaisen näytelmäelokuvan raiteille heti johdantojaksonsa jälkeen ja alleviivaa aivan turhaan seuraavia tapahtumiaan juoneen rustatulla Titanicin (1997) tyylisellä kehyskertomuksellaan. Siirtymät nykyhetkeen katkovat pahasti miltei kolmituntisen mammutin draaman latautumista.
Benjaminin päiväkirjan sivuilta hahmottuu hajanainen kuva nimihenkilöstä, joka jää historian virrassa vailla selkeää suuntaa tai tahtoa ajelehtivaksi kummajaiseksi, jonka olisi kuvitellut jossakin vaiheessa havahtuvan erikoisen elämänsä tarjoamiin poikkeuksellisiin mahdollisuuksiin. Ajatelkaapa miestä, jolla on viisikymppisen henkiset kyvyt ja kolmikymppisen kroppa!
Vaikka teoksen aikajänne kattaa ensimmäisen maailmansodan lopusta lähelle nykyaikaa, ihmisten asenteissa, tyylissä tai epookissa huomaa tuskin ollenkaan muutoksia.
Paljon lupailevasta otsakkeestaan huolimatta Benjamin Buttonin uskomaton elämä kutistuu fatalistiseksi faabeliksi siitä, kuinka kaikella on jokin ylevä tarkoituksensa ja kuinka tärkeät asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan, vaikkemme sitä ehkä heti kykenekään ymmärtämään. Rakkaus syttyy täsmälleen oikealla hetkellä ja viimeiset hengähdykset päättävät kunkin tarinan prikulleen sopivalla tavalla.
Nämä kristilliset opetukset takaraivossa elokuvan virheettömän päähenkilön tunnistaminen yhdeksi Raamatun sivuilta tutuksi hepuksi käykin jo vaivattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti