Ohjaus: Martin Scorsese
★★★★☆
Martin Scorsese palasi ennen vuosituhannen vaihdetta vielä kertaalleen yhteistyöhön käsikirjoittaja-ohjaaja Paul Schraderin kanssa.
Jälkimmäisen hahmottelemista kärsimysnäytelmistä edellinen valmisti uransa kouraisevimmat hulluuden parahduksensa Taksikuskissa (1976), Kuin raivossa härässä (1980) ja Kristuksen viimeisessä kiusauksessa (1988).
Bringing Out the Dead (1999) on paitsi paluu mainitun teoskolmikon normaalielämästä erottautuviin epätavallisiin vaeltajiin myös Scorsesen myöhäisuran kiehtovin ohjaustyö. Näin siitäkin huolimatta, ettei elokuva missään nimessä ole entisten veroinen mestariteos.
Suurkaupungin katujen lohduttomissa yömaisemissa kaartelevan elokuvan päähenkilö on työhönsä ja elämäänsä leipääntynyt alkoholisoitunut ambulanssinkuljettaja. Vuorokauden pimeät tunnit hän viettää kuoleman kyydeissä, joiden kuluttavat jäljet näkyvät keskushahmon uurteisilla ja väsyneillä kasvoilla.
Modernin kulutusyhteiskunnan kääntöpuolen Scorsese levittää kaikessa makaaberisyydessään katsojiensa eteen punnittavaksi. Kaikkialla näkyy vain menetettyjä, hukattuja ja mielipuolisia elämänkohtaloita, joiden turruttavalle hysterialle vapaaehtoinen luopuminen toivosta tarjoaa masentavan, mutta perustellun vaihtoehdon.
Yksille tämä merkitsee päihteitä, toisille hirtehistä huumoria kuolemasta.
Scorsesen ja Schraderin näkemys edustaa hapanta eksistentialismia kurjassa kammottavuudessaan, mutta mustuuden keskeltä löydetään myös tarvittava valonpilkahdus. Mikään ei silti peitä elokuvan keskeistä sanomaa siitä, ettei maailman sammuneessa puoliskossa ole mitään hyvää.
Suosittelen rinnaiskatsomiseksi Michael Mannin tuimaa yöteosta Collateral (2002).
Bringing Out the Dead (1999) on paitsi paluu mainitun teoskolmikon normaalielämästä erottautuviin epätavallisiin vaeltajiin myös Scorsesen myöhäisuran kiehtovin ohjaustyö. Näin siitäkin huolimatta, ettei elokuva missään nimessä ole entisten veroinen mestariteos.
Suurkaupungin katujen lohduttomissa yömaisemissa kaartelevan elokuvan päähenkilö on työhönsä ja elämäänsä leipääntynyt alkoholisoitunut ambulanssinkuljettaja. Vuorokauden pimeät tunnit hän viettää kuoleman kyydeissä, joiden kuluttavat jäljet näkyvät keskushahmon uurteisilla ja väsyneillä kasvoilla.
Modernin kulutusyhteiskunnan kääntöpuolen Scorsese levittää kaikessa makaaberisyydessään katsojiensa eteen punnittavaksi. Kaikkialla näkyy vain menetettyjä, hukattuja ja mielipuolisia elämänkohtaloita, joiden turruttavalle hysterialle vapaaehtoinen luopuminen toivosta tarjoaa masentavan, mutta perustellun vaihtoehdon.
Yksille tämä merkitsee päihteitä, toisille hirtehistä huumoria kuolemasta.
Scorsesen ja Schraderin näkemys edustaa hapanta eksistentialismia kurjassa kammottavuudessaan, mutta mustuuden keskeltä löydetään myös tarvittava valonpilkahdus. Mikään ei silti peitä elokuvan keskeistä sanomaa siitä, ettei maailman sammuneessa puoliskossa ole mitään hyvää.
Suosittelen rinnaiskatsomiseksi Michael Mannin tuimaa yöteosta Collateral (2002).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti