Ohjaus: Larry Clark
★★★★☆
Valokuvaajanakin tunnettu nyt jo kuusikymppinen Larry Clark kuuluu niihin amerikkalaista valtavirtaelokuvaa kyseenlaistaviin tekijöihin, jotka toistuvasti etsivät syitä nuorisoa riivaavaan piittaamattomuuteen ja apatiaan.
Clarkin läpimurtoteokseksi muodostui heti hänen ensimmäinen ohjaustyönsä Kids(1995), jossa kamera seuraa säikähtämättä seksitauteja levittävää teinipoikaa.
Sittemmin ohjaajan kutsumus on saanut yhä hätkähdyttävämpiä piirteitä aihepiirienkin pöyhiessä aina vain puistattavampia tapauksia. Bullyssa (2001) tarkastellaan järkyttävää murhenäytelmää, kun sekalainen nuorisojoukko päättää murhata ympäristöään terrorisoivan kiusaajan.
Kuten jo näistä esimerkeistä käy ilmi, ohjaajan tarkoitusperät ovat kyllä kunnianhimoiset, mutta keinovalikoima lievästi sanottuna kyseenalainen. Tältä kaksijakoisuudelta Clark ei välty tässäkään ohjaustyössä, mutta aika on tehnyt hyvää hänen vastenmieliselle näkökulmalleen.
Kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin sijoittuvia pilviveikkojaan elokuva tarkastelee häpeilemättömän tirkistelevästi ohjaajan linssin hakeutuessa paljastaviin kuvakulmiin. Tällaisella skandaalihakuisuudella ei tietysti yleensä aiheuteta katsojassa kuin pahoinvointia, mutta Bullyn tapauksessa linjaus edustaa saumattomasti päähenkilöiden heijastamaa itseriittoista ajatusmaailmaa.
Clark haluaa kertoa uinuviin lähiöihin pesiytyneestä henkisestä rappiosta, jonka vanhemmuuden alasajo tai laajemmin ympäristön yleinen arvoromahdus on saanut aikaan.
Silti ohjaaja muistaa painottaa, ettei edes estonsa kadottaneilta häviäjiltä tappaminen onnistu käden käänteessä, koska fyysinen väkivalta on aina paljon rumempaa kuin viihdeteollisuudessa väitetään.
Juuri tässä piilee Bullyn kylmäävän kyynisen asennekartaston keskeinen vahvuus. Veritöiden jälkiä on helppo hurskastella porvarillisen moraalin norsunluutornista, mutta paljon haastellisempaa on tarttua länsimaista sivilisaatiota jäytävään välittämisen vararikkoon.
Filmin nuoret esittävät kovia kundeja, mutta itku heillekin tulee.
Sittemmin ohjaajan kutsumus on saanut yhä hätkähdyttävämpiä piirteitä aihepiirienkin pöyhiessä aina vain puistattavampia tapauksia. Bullyssa (2001) tarkastellaan järkyttävää murhenäytelmää, kun sekalainen nuorisojoukko päättää murhata ympäristöään terrorisoivan kiusaajan.
Kuten jo näistä esimerkeistä käy ilmi, ohjaajan tarkoitusperät ovat kyllä kunnianhimoiset, mutta keinovalikoima lievästi sanottuna kyseenalainen. Tältä kaksijakoisuudelta Clark ei välty tässäkään ohjaustyössä, mutta aika on tehnyt hyvää hänen vastenmieliselle näkökulmalleen.
Kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin sijoittuvia pilviveikkojaan elokuva tarkastelee häpeilemättömän tirkistelevästi ohjaajan linssin hakeutuessa paljastaviin kuvakulmiin. Tällaisella skandaalihakuisuudella ei tietysti yleensä aiheuteta katsojassa kuin pahoinvointia, mutta Bullyn tapauksessa linjaus edustaa saumattomasti päähenkilöiden heijastamaa itseriittoista ajatusmaailmaa.
Clark haluaa kertoa uinuviin lähiöihin pesiytyneestä henkisestä rappiosta, jonka vanhemmuuden alasajo tai laajemmin ympäristön yleinen arvoromahdus on saanut aikaan.
Silti ohjaaja muistaa painottaa, ettei edes estonsa kadottaneilta häviäjiltä tappaminen onnistu käden käänteessä, koska fyysinen väkivalta on aina paljon rumempaa kuin viihdeteollisuudessa väitetään.
Juuri tässä piilee Bullyn kylmäävän kyynisen asennekartaston keskeinen vahvuus. Veritöiden jälkiä on helppo hurskastella porvarillisen moraalin norsunluutornista, mutta paljon haastellisempaa on tarttua länsimaista sivilisaatiota jäytävään välittämisen vararikkoon.
Filmin nuoret esittävät kovia kundeja, mutta itku heillekin tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti