Ohjaus: Wes Anderson
★☆☆☆☆
Populaarikulttuurin vaalimia merkkituotteita kierrätetään erityisesti 1970-luvulla nuoruusvuosiaan viettäneiden amerikkalaisten elokuvantekijöiden tuotannoissa. Esimerkiksi Melkein julkkiksen (2000) ohjaajalle Cameron Crowelle ja Wes Andersonille menneiden vuosikymmenten popmusiikki, valokuvataide ja muotisuuntaukset ovat yhtä olennaisia sisällön tuottajia kuin teosten hahmottama itsenäinen tematiikkakin.
Ohjaajista edellinen valmistaa kirpeän nostalgisia kasvutarinoita, kun taas jälkimmäinen luotaa nyrjähtäneiden älykköjen koomista sivullisuutta.
Jo anarkistisella koulukomediallaan Rushmore (1998) Anderson antoi lieviä viitteitä kyvystään liittää henkilöjensä kummalliset toimet osaksi yhteisön laajempaa henkistä maisemaa, mutta hänen toistaiseksi tasokkain satiirinsa Royal Tenenbaums (2001) ei olisi lainkaan niin pätevä umpioituneen alakulon syväluotaus, ellei kliseistä postmodernia poptaidetta valmistava ohjaaja luottaisi visuaalisen tyylittelynsä osumatarkkuuteen.
Tuhannesti nähdyissä ja koetuissa kuvasommitteluissa patsastelevat ihmiset ovat pinnallisuutta tukevien roolimalliensa vankeja, mistä ohjaaja poimii mustaan komediaansa vakavaa koomillisuutta. Perhe merkitsee elämän keskipistettä, vaikka henki menisi.
Andersonin elokuvien heikkous piilee siinä, että tahallisen liioittelevissa, totisen absurdeihin vääristymiin panostavissa erittelyissä epätavallisten ihmisten pahoinvointi purkautuu todellisuudelle vieraalla tavalla eikä heidän tuskaansa pääse sisälle.
Hakiessaan sekä ilmaisuunsa että muotoratkaisuihinsa kunnianhimoisesti omaa tunnistettavaa tyyliään ohjaajan roolihahmot jäävät osittain kiehtovien vinjettien sätkynukeiksi vailla psykologisesti vangitsevia kiintopisteitä.
Jatkumon tunne
Wes Andersonin uusimman ohjaustyön henkilöt voisivat olla Royal Tenenbaumsin puretuista kulisseista viereiseen kuvauspaikkaan astuneita ulkoisestikin erottautuvia harhailijoita.
Vaikutelmaa korostaa ohjaajan luottonäyttelijöiden mukanaolo ja esimerkiksi Bill Murrayn esiintyminen elokuvassa perustellaan nimenomaan tällaisen jatkumon tuntuman antamisella. Hänen juostessaan karkaavaa junaa kiinni intialaisella asemalaiturilla elokuvan alussa kuvarajauksen kehikoihin ryntäävätkin teoksen varsinaiset päähenkilöt, joiden matkaan kamerakin lähtee rientämään.
Jo ennen tätä Darjeeling Limited (2007) on käynnistynyt 13-minuuttisella lyhytelokuvalla, jossa nähdyt tapahtumat saavat merkityksensä elokuvan myöhemmässä vaiheessa. Itsenäisenä pikkuteoksena omimmillaan oleva jakso kertoo riipaisevan rakkaustarinan lopun ja uuden alun mestarillisella kauneudella. Kokonaisuuteen istutettuna osio ei kuitenkaan loista älykkyydellään.
Veto sisäpiirivitsailun ja vakavasti otettavuuden välillä häiritseekin elokuvan avautumista ja henkilöihin tutustumista. Kolmen veljeksen kokoontuminen puimaan isänsä kuoleman jättämää henkistä tyhjiötä halki Intian matkaavaan junaan vuoden hiljaiselon jälkeen johtaa harvoin aitoon naamioiden riisumiseen, sillä huomio keskittyy jatkuvasti pinnallisempiin paljastuksiin.
Ohjaaja joutuukin vääntämään rautalankaa ja pukemaan sanoiksi, että toisistaan vieraantuneen perheen jäsenet tekevät matkaa itseensä eikä niinkään päämääräänsä.
Tyhjiä ajatuskuplia
Wes Andersonin tuoreimpia teoksia katsoessaan ei voi välttyä ajatukselta, ettei kukaan ainakaan nykypäivänä pysty rakentamaan kokonaista uraa yhden ainoan oivalluksen varaan.
Anderson tarvitsisi Woody Allenin sivistyksen ja ironiantajun, jotta hänen älymystöä liehakoiva anarkisminsa saisi kipeästi kaipaamaansa purevuutta.
Surkeasti epäonnistunut Steve Zissoun vedenalainen maailma (2004) ja Darjeeling Limited peittävät sieluttomuuttaan saumoistaan ratkeavilla juonenpätkillä ja pseudosyvällisyyksillä, joiden yhteydet sarjakuvien ruuduista ja televisiosketseistä elokuvaan siirrettyihin roolihenkilöihin jäävät teoreettisiksi viisasteluiksi.
Ohjaajan tyylitajuun ilmaantuneiden vakavien railojen vuoksi hänen nuivat ajatuksensa perheyhteyden säilymisestä ja aikuisuuteen heräämisestä nousevat tyhjinä kuplina pintaan. Tyhjäkäyntisessä seikkailussa haikaillaan poliittista konsensusta, jonka tavoiteltavuus on erittäin kyseenalainen.
Ohjaajista edellinen valmistaa kirpeän nostalgisia kasvutarinoita, kun taas jälkimmäinen luotaa nyrjähtäneiden älykköjen koomista sivullisuutta.
Jo anarkistisella koulukomediallaan Rushmore (1998) Anderson antoi lieviä viitteitä kyvystään liittää henkilöjensä kummalliset toimet osaksi yhteisön laajempaa henkistä maisemaa, mutta hänen toistaiseksi tasokkain satiirinsa Royal Tenenbaums (2001) ei olisi lainkaan niin pätevä umpioituneen alakulon syväluotaus, ellei kliseistä postmodernia poptaidetta valmistava ohjaaja luottaisi visuaalisen tyylittelynsä osumatarkkuuteen.
Tuhannesti nähdyissä ja koetuissa kuvasommitteluissa patsastelevat ihmiset ovat pinnallisuutta tukevien roolimalliensa vankeja, mistä ohjaaja poimii mustaan komediaansa vakavaa koomillisuutta. Perhe merkitsee elämän keskipistettä, vaikka henki menisi.
Andersonin elokuvien heikkous piilee siinä, että tahallisen liioittelevissa, totisen absurdeihin vääristymiin panostavissa erittelyissä epätavallisten ihmisten pahoinvointi purkautuu todellisuudelle vieraalla tavalla eikä heidän tuskaansa pääse sisälle.
Hakiessaan sekä ilmaisuunsa että muotoratkaisuihinsa kunnianhimoisesti omaa tunnistettavaa tyyliään ohjaajan roolihahmot jäävät osittain kiehtovien vinjettien sätkynukeiksi vailla psykologisesti vangitsevia kiintopisteitä.
Jatkumon tunne
Wes Andersonin uusimman ohjaustyön henkilöt voisivat olla Royal Tenenbaumsin puretuista kulisseista viereiseen kuvauspaikkaan astuneita ulkoisestikin erottautuvia harhailijoita.
Vaikutelmaa korostaa ohjaajan luottonäyttelijöiden mukanaolo ja esimerkiksi Bill Murrayn esiintyminen elokuvassa perustellaan nimenomaan tällaisen jatkumon tuntuman antamisella. Hänen juostessaan karkaavaa junaa kiinni intialaisella asemalaiturilla elokuvan alussa kuvarajauksen kehikoihin ryntäävätkin teoksen varsinaiset päähenkilöt, joiden matkaan kamerakin lähtee rientämään.
Jo ennen tätä Darjeeling Limited (2007) on käynnistynyt 13-minuuttisella lyhytelokuvalla, jossa nähdyt tapahtumat saavat merkityksensä elokuvan myöhemmässä vaiheessa. Itsenäisenä pikkuteoksena omimmillaan oleva jakso kertoo riipaisevan rakkaustarinan lopun ja uuden alun mestarillisella kauneudella. Kokonaisuuteen istutettuna osio ei kuitenkaan loista älykkyydellään.
Veto sisäpiirivitsailun ja vakavasti otettavuuden välillä häiritseekin elokuvan avautumista ja henkilöihin tutustumista. Kolmen veljeksen kokoontuminen puimaan isänsä kuoleman jättämää henkistä tyhjiötä halki Intian matkaavaan junaan vuoden hiljaiselon jälkeen johtaa harvoin aitoon naamioiden riisumiseen, sillä huomio keskittyy jatkuvasti pinnallisempiin paljastuksiin.
Ohjaaja joutuukin vääntämään rautalankaa ja pukemaan sanoiksi, että toisistaan vieraantuneen perheen jäsenet tekevät matkaa itseensä eikä niinkään päämääräänsä.
Tyhjiä ajatuskuplia
Wes Andersonin tuoreimpia teoksia katsoessaan ei voi välttyä ajatukselta, ettei kukaan ainakaan nykypäivänä pysty rakentamaan kokonaista uraa yhden ainoan oivalluksen varaan.
Anderson tarvitsisi Woody Allenin sivistyksen ja ironiantajun, jotta hänen älymystöä liehakoiva anarkisminsa saisi kipeästi kaipaamaansa purevuutta.
Surkeasti epäonnistunut Steve Zissoun vedenalainen maailma (2004) ja Darjeeling Limited peittävät sieluttomuuttaan saumoistaan ratkeavilla juonenpätkillä ja pseudosyvällisyyksillä, joiden yhteydet sarjakuvien ruuduista ja televisiosketseistä elokuvaan siirrettyihin roolihenkilöihin jäävät teoreettisiksi viisasteluiksi.
Ohjaajan tyylitajuun ilmaantuneiden vakavien railojen vuoksi hänen nuivat ajatuksensa perheyhteyden säilymisestä ja aikuisuuteen heräämisestä nousevat tyhjinä kuplina pintaan. Tyhjäkäyntisessä seikkailussa haikaillaan poliittista konsensusta, jonka tavoiteltavuus on erittäin kyseenalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti