Ohjaus: David Cronenberg
★★★☆☆
Tiedän kuuluvani taas selvään vähemmistöön väittäessäni kanadalaisen David Cronenbergin uran vankimman vaiheen sijoittuvan sittenkin jo 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun. Harva viime vuosien elokuvista on kuitenkaan askarruttanut alitajuntaani niin perusteellisesti kuin hänen edellinen ohjaustyönsä.
A History of Violence (2005) voittaa darwinistisessa pessimismissään ilmestymisenvuotensa kaikki ohjaustyöt päätellessään silmittömän väkivallan vietin lävistävän länsimaisen sivistyksemme kaikki tasot. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt, edustavatko teoksen sitkeät, nopeasti lohduttomiin tilanteisiin sopeutuvat ja yhteiseen aseelliseen taisteluun mukautuvat ihmiset yleispätevää ihmisyyden olemusta.
Pyrskähdyksinä ilmaantuvat kuolettavat iskut tuntuvat nimittäin onnistuvan perheen koululaispojalta yhtä vaivattomasti kuin menneisyytensä arpia kätkevältä rikolliselta isältä, heidän kummankaan vakavasti haavoittumatta välienselvittelyissään.
Mielestäni samalla äärisektorilla järkyttävä ranskalainen Gaspar Noé onkin väkivallan todellisen luonteen ja sen seurausten tarkastelijana kanadalaista johdonmukaisempi, vaikka auliisti myönnänkin Cronenbergin tarkkanäköisyyden yhteiskunnallisiin instituutioihin pesiytyneissä alistamisen mekanismeissa.
Noén teoksissa sydämen pimeydestä seuraavat verityöt johtavat aina vielä hirvittävämpään umpikujaan.
Temaattinen jatkuvuus
Myös Eastern Promises (2007) on kliininen tutkielma väkivallan välttämättömyydestä ja sen periytymisestä sukupolvelta toiselle. David Cronenberg katsoo yhteenottoja kylminä valintatilanteina, joissa vahvemman oikeus määrää lopputuloksen, sortumatta silti ihannoimaan pieksennässä menestyviä.
Filmi sivuaa myös hänen uransa muita keskeisiä teemoja, identiteetin murtumista, ihmissielun kaksinaisuutta ja sen viehtymystä pahaan. A History of Violencen tavoin elokuva sisältää yllätyskäänteen, joten juonesta kirjoittaessaan arvostelijan on oltava tarkkana.
Sen sijaan kokonaan uutta suuntausta edustavat pelastuksen ja sovituksen mahdollisuutta punnitsevat säkeet, joiden kristillinen juonne tuntuu yhtä sopimattomalta kurjuuden pehmennykseltä kuin Lukas Moodyssonin päällekäyvä symboliikka Lilja 4-everissä (2002).
Ihmiskauppaa Lontoon kaduilla
Filmin tapahtumat sijoittuvat Lontoon alamaailmaan ja ne kartoittavat venäläisen mafian sekaantumista teini-ikäisen tytön kuolemaan sairaalan synnytyshuoneeseen. Hänen päiväkirjansa päätyy kätilönä työskentelevälle naiselle, joka kieltä hallitsemattomana vie sen venäläisen emigranttiyhteisön vanhimmalle.
Sivut pitävät sisällään syvän murheen piiskaamia vuodatuksia ihmiskaupan uhriksi joutuneen tytön epätoivosta, joka hänen ilmaiseminaan kertojan lauseina rytmittää elokuvan joskus kankeaa etenemistä. Tutustuttuaan yhteisön autonkuljettajaan kätilönainen saa tietää kärsimyksistä, joille hän ei pysty kääntämään selkäänsä.
Muuttuminen kohteen kaltaiseksi
Lohduttomimmillaan David Cronenberg paljastaa modernin elämänmuotomme sokeat pisteet aineellisen hyvinvoinnin ulkopuolelle pudonneista pelinappuloista, joita jokainen läntinen suurkaupunki kätkee pimeään sisukseensa.
Alamaailmankin huolellisesti siistimä ulkokuori peittää tunteettoman riiston häiritsemästä jokapäiväistä arkeamme ja mahdollistaa huumattujen naisten alistamisen tahdottomiksi vallan välikappaleiksi.
Kyse on järjestelmän vinksahtamisesta väärään asentoon, systeemin julmuudesta, koska ihmiset viime kädessä sallivat sen. Kun joku murhenäytelmien unohdetuista toisinaan katsoo kaikkensa menettäneenä anovasti silmiin, tulee hän mieluummin epäillyksi ja sivuutetuksi kuin ihmisenä kohdelluksi.
Virkavallan ainoaksi mahdollisuudeksi näin vaikeassa yhtälössä jää muuttuminen kohteensa kaltaiseksi, sillä vain virheettömällä naamiolla pystyy huijaamaan petoksesta ja alistamisesta tulonlähteen sekä ajanvietteen tehneitä murhamiehiä ja pääsemään heitä riittävän lähelle.
Vihjaukset venäläismafian johtajan brutaalin pojan homoseksuaalisista tunteista uskottuun autonkuljettajaansa kiristävät atmosfäärin tiukimmilleen, sillä omiensa rikkomuksista yhteisö rankaisee kaikkein kovimmalla kädellä.
Liikaa sattumia
Peilin näin julman maailman eteen lyönyt apea teos uskoo yksittäisen hyväntekijän vaikutusvaltaan ja suoranaisiin sattumiin liian lujasti vakuuttaakseen vilpittömyydellään. Omatunto voi kolkuttaa meitä kaikkia lopullisten valintojen edessä, ja juuri silloin valheellisten ripitysten ja sovitusten sekä itkuisten romanssien soisi antavan tilaa realistiselle tilannearviolle, jota ohjaajan raaka ilmaisukielikin edellyttäisi.
A History of Violence (2005) voittaa darwinistisessa pessimismissään ilmestymisenvuotensa kaikki ohjaustyöt päätellessään silmittömän väkivallan vietin lävistävän länsimaisen sivistyksemme kaikki tasot. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt, edustavatko teoksen sitkeät, nopeasti lohduttomiin tilanteisiin sopeutuvat ja yhteiseen aseelliseen taisteluun mukautuvat ihmiset yleispätevää ihmisyyden olemusta.
Pyrskähdyksinä ilmaantuvat kuolettavat iskut tuntuvat nimittäin onnistuvan perheen koululaispojalta yhtä vaivattomasti kuin menneisyytensä arpia kätkevältä rikolliselta isältä, heidän kummankaan vakavasti haavoittumatta välienselvittelyissään.
Mielestäni samalla äärisektorilla järkyttävä ranskalainen Gaspar Noé onkin väkivallan todellisen luonteen ja sen seurausten tarkastelijana kanadalaista johdonmukaisempi, vaikka auliisti myönnänkin Cronenbergin tarkkanäköisyyden yhteiskunnallisiin instituutioihin pesiytyneissä alistamisen mekanismeissa.
Noén teoksissa sydämen pimeydestä seuraavat verityöt johtavat aina vielä hirvittävämpään umpikujaan.
Temaattinen jatkuvuus
Myös Eastern Promises (2007) on kliininen tutkielma väkivallan välttämättömyydestä ja sen periytymisestä sukupolvelta toiselle. David Cronenberg katsoo yhteenottoja kylminä valintatilanteina, joissa vahvemman oikeus määrää lopputuloksen, sortumatta silti ihannoimaan pieksennässä menestyviä.
Filmi sivuaa myös hänen uransa muita keskeisiä teemoja, identiteetin murtumista, ihmissielun kaksinaisuutta ja sen viehtymystä pahaan. A History of Violencen tavoin elokuva sisältää yllätyskäänteen, joten juonesta kirjoittaessaan arvostelijan on oltava tarkkana.
Sen sijaan kokonaan uutta suuntausta edustavat pelastuksen ja sovituksen mahdollisuutta punnitsevat säkeet, joiden kristillinen juonne tuntuu yhtä sopimattomalta kurjuuden pehmennykseltä kuin Lukas Moodyssonin päällekäyvä symboliikka Lilja 4-everissä (2002).
Ihmiskauppaa Lontoon kaduilla
Filmin tapahtumat sijoittuvat Lontoon alamaailmaan ja ne kartoittavat venäläisen mafian sekaantumista teini-ikäisen tytön kuolemaan sairaalan synnytyshuoneeseen. Hänen päiväkirjansa päätyy kätilönä työskentelevälle naiselle, joka kieltä hallitsemattomana vie sen venäläisen emigranttiyhteisön vanhimmalle.
Sivut pitävät sisällään syvän murheen piiskaamia vuodatuksia ihmiskaupan uhriksi joutuneen tytön epätoivosta, joka hänen ilmaiseminaan kertojan lauseina rytmittää elokuvan joskus kankeaa etenemistä. Tutustuttuaan yhteisön autonkuljettajaan kätilönainen saa tietää kärsimyksistä, joille hän ei pysty kääntämään selkäänsä.
Muuttuminen kohteen kaltaiseksi
Lohduttomimmillaan David Cronenberg paljastaa modernin elämänmuotomme sokeat pisteet aineellisen hyvinvoinnin ulkopuolelle pudonneista pelinappuloista, joita jokainen läntinen suurkaupunki kätkee pimeään sisukseensa.
Alamaailmankin huolellisesti siistimä ulkokuori peittää tunteettoman riiston häiritsemästä jokapäiväistä arkeamme ja mahdollistaa huumattujen naisten alistamisen tahdottomiksi vallan välikappaleiksi.
Kyse on järjestelmän vinksahtamisesta väärään asentoon, systeemin julmuudesta, koska ihmiset viime kädessä sallivat sen. Kun joku murhenäytelmien unohdetuista toisinaan katsoo kaikkensa menettäneenä anovasti silmiin, tulee hän mieluummin epäillyksi ja sivuutetuksi kuin ihmisenä kohdelluksi.
Virkavallan ainoaksi mahdollisuudeksi näin vaikeassa yhtälössä jää muuttuminen kohteensa kaltaiseksi, sillä vain virheettömällä naamiolla pystyy huijaamaan petoksesta ja alistamisesta tulonlähteen sekä ajanvietteen tehneitä murhamiehiä ja pääsemään heitä riittävän lähelle.
Vihjaukset venäläismafian johtajan brutaalin pojan homoseksuaalisista tunteista uskottuun autonkuljettajaansa kiristävät atmosfäärin tiukimmilleen, sillä omiensa rikkomuksista yhteisö rankaisee kaikkein kovimmalla kädellä.
Liikaa sattumia
Peilin näin julman maailman eteen lyönyt apea teos uskoo yksittäisen hyväntekijän vaikutusvaltaan ja suoranaisiin sattumiin liian lujasti vakuuttaakseen vilpittömyydellään. Omatunto voi kolkuttaa meitä kaikkia lopullisten valintojen edessä, ja juuri silloin valheellisten ripitysten ja sovitusten sekä itkuisten romanssien soisi antavan tilaa realistiselle tilannearviolle, jota ohjaajan raaka ilmaisukielikin edellyttäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti