Ohjaus: Ron Howard
★★☆☆☆
Elokuva on siitä hieno taidemuoto, että kenties enemmän kuin yhteenkään toiseen taiteenlajiin siihen tarttuu aina väärentämättömänä mukaan kaksi aikatasoa, senhetkinen ja kuvatunaikainen. Tämä mahdollistaa hyvin monimielisten ja verhottujen kommenttien esittämisen, joten yleisön on aina hyvä miettiä mielessään, miksi tällainen elokuva ja miksi juuri nyt.
Republikaanipresidentti Richard Nixoniakaan olisi tuskin katsottu kaupallisesti kannattavaksi projektiksi vuonna 2008, ellei George W. Bushin toinen kausi olisi ollut kääntymässä loppuliukuun elokuvaa suunniteltaessa.
Poliittisen historian amerikkalaisia syntejä viime vuosina tilittänyt Hollywood valkaisee omia kasvojaan terrorisyyskuun jälkeen tekemistään paniikkiratkaisuista, jolloin se hyllytti monta elokuvaa päivänpoliittisista syistä valmistaen tilalle synkkää tuhoa vastustajille vannovia uhkailuja. Tämäkään tuotanto ei olisi missään tapauksessa saanut vihreää valoa mustana vuonna 2001.
Television uutisrealismia
Suomessa nähdään saman näytäntökauden aikana ripitykset kummastakin edellä mainitusta oikeiston saarnamiehestä. Alamäkeen luisuneen Oliver Stonen W.(2008) on karikatyyrinen satiiri, kun taas persoonaton Ron Howard tukeutuu vaativaan hektiseen uutisrealismiin. Ilmaisuvalintojen olisi kuvitellut olevan päinvastaisia.
Hyvässä muistissa on silti Howardin vahvin ohjaus Ransom - lunnaat (1996), jossa hän jännitteitä rakentaessaan hyödyntää erinomaista amerikkalaiskulttuurille keskeistä televisiota. Hänen uudessa elokuvassaan laitteelle on varattu niinikään keskeinen rooli, mutta sisällön lapsukset ohentavat tunnelmaa.
Frost/Nixon (2008) kertoo kahden miehen kohtaamisesta kesällä 1977. Englantilaisen talk show -isännän David Frostin johtama ryhmä valmistautuu hiillostamaan entistä presidenttiä televisioidussa haastattelussa kolme vuotta tämän virasta syrjäyttämisen jälkeen.
Kiero Nixon oli pysytellyt tieten hiljaa uransa päättäneistä häpeällisistä tapahtumista ja suostui kohtaamaan hövelin pintajulkimon kaksintaistelussa, jonka voittajasta viekkaalla presidentillä ei ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Hänen aikomuksenaan oli pelastaa maineensa kansakunnan johtajana ja kenties jopa toimintakykynsä edelleen aktiivisena poliittisena pelintekijänä.
Kulissien takainen valmistautuminen käytännön vaikeuksineen ja poliittisine vääntöineen huipentuu lopulta haastattelun purkittamiseen neljässä osassa. Viimeisenä vuorossa on kaikkien odottama Watergaten kirurginen ruumiinavaus.
Poljettujen miesten kaksintaistelu
Totuutta ja tuomiota kohteelleen vaativan elokuvan amerikkalaisittain jyrkkää sävyä selittää Nixonin ajan kaukaisuus sekä epäsuoruus, jolla se esittää ajankohtaisemmat vaatimuksensa. Televisioryhmän tutkivan toimittajan esittämästä selväsanaisesta puheenvuorosta ei jää silti epäselväksi, että syyttävä sormi moraalin ja oikeuden vastaisesta toiminnasta kohdistuu myös Teksasin vähälahjaiseen cowboy-presidenttiin.
Retorisilla sivalluksilla Nixonin aika vertautuu nykyiseen, kuten senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainojen tunnelma rinnastuu terrorijahdin houreisiin George Clooneyn ohjaustyössä Good Night and Good Luck (2005).
Tiukan poliittisen kritiikkinsä ympärillä teos ei ole kuitenkaan niin todenmakuinen kuin sen asetelmansa perusteella pitäisi olla, koska Ron Howard ohjaa Peter Morganin skenaariosta reportaasielokuvalle vieraita karrikoivia kärjistyksiä. Etenkin Michael Sheenin Frost rakentuu liikaa viriilin klopin virneisiin vakuuttaakseen manipuloivan presidentti Nixonin (Frank Langella) vertaiselta haastajalta.
Ohjaaja korostaakin kamppailudraaman kaavaa imitoiden päähenkilöiden epäsuhtaisia lähtökohtia, vaikka käsikirjoittajaa kiinnostaa vertaileva potretti poljettujen miesten sisäisestä elämästä, jossa on runsaasti yhtäläisyyttä. Vaatimattomista oloista nousseet pyrkyrit hakevat hyväksyntää varmaankaan koskaan lopullista täyttymystä saamatta.
Toteutukseltaan lopputulos muistuttaa kliseistä nyrkkeilyottelua, jossa mestari möyhii heikosti valmistautunutta altavastaajaa mielin määrin, kunnes haastaja viime hetkellä tyrmää tittelin haltijan puskista tulevalla vasemmalla koukulla.
Republikaanipresidentti Richard Nixoniakaan olisi tuskin katsottu kaupallisesti kannattavaksi projektiksi vuonna 2008, ellei George W. Bushin toinen kausi olisi ollut kääntymässä loppuliukuun elokuvaa suunniteltaessa.
Poliittisen historian amerikkalaisia syntejä viime vuosina tilittänyt Hollywood valkaisee omia kasvojaan terrorisyyskuun jälkeen tekemistään paniikkiratkaisuista, jolloin se hyllytti monta elokuvaa päivänpoliittisista syistä valmistaen tilalle synkkää tuhoa vastustajille vannovia uhkailuja. Tämäkään tuotanto ei olisi missään tapauksessa saanut vihreää valoa mustana vuonna 2001.
Television uutisrealismia
Suomessa nähdään saman näytäntökauden aikana ripitykset kummastakin edellä mainitusta oikeiston saarnamiehestä. Alamäkeen luisuneen Oliver Stonen W.(2008) on karikatyyrinen satiiri, kun taas persoonaton Ron Howard tukeutuu vaativaan hektiseen uutisrealismiin. Ilmaisuvalintojen olisi kuvitellut olevan päinvastaisia.
Hyvässä muistissa on silti Howardin vahvin ohjaus Ransom - lunnaat (1996), jossa hän jännitteitä rakentaessaan hyödyntää erinomaista amerikkalaiskulttuurille keskeistä televisiota. Hänen uudessa elokuvassaan laitteelle on varattu niinikään keskeinen rooli, mutta sisällön lapsukset ohentavat tunnelmaa.
Frost/Nixon (2008) kertoo kahden miehen kohtaamisesta kesällä 1977. Englantilaisen talk show -isännän David Frostin johtama ryhmä valmistautuu hiillostamaan entistä presidenttiä televisioidussa haastattelussa kolme vuotta tämän virasta syrjäyttämisen jälkeen.
Kiero Nixon oli pysytellyt tieten hiljaa uransa päättäneistä häpeällisistä tapahtumista ja suostui kohtaamaan hövelin pintajulkimon kaksintaistelussa, jonka voittajasta viekkaalla presidentillä ei ollut minkäänlaisia epäilyksiä. Hänen aikomuksenaan oli pelastaa maineensa kansakunnan johtajana ja kenties jopa toimintakykynsä edelleen aktiivisena poliittisena pelintekijänä.
Kulissien takainen valmistautuminen käytännön vaikeuksineen ja poliittisine vääntöineen huipentuu lopulta haastattelun purkittamiseen neljässä osassa. Viimeisenä vuorossa on kaikkien odottama Watergaten kirurginen ruumiinavaus.
Poljettujen miesten kaksintaistelu
Totuutta ja tuomiota kohteelleen vaativan elokuvan amerikkalaisittain jyrkkää sävyä selittää Nixonin ajan kaukaisuus sekä epäsuoruus, jolla se esittää ajankohtaisemmat vaatimuksensa. Televisioryhmän tutkivan toimittajan esittämästä selväsanaisesta puheenvuorosta ei jää silti epäselväksi, että syyttävä sormi moraalin ja oikeuden vastaisesta toiminnasta kohdistuu myös Teksasin vähälahjaiseen cowboy-presidenttiin.
Retorisilla sivalluksilla Nixonin aika vertautuu nykyiseen, kuten senaattori Joseph McCarthyn kommunistivainojen tunnelma rinnastuu terrorijahdin houreisiin George Clooneyn ohjaustyössä Good Night and Good Luck (2005).
Tiukan poliittisen kritiikkinsä ympärillä teos ei ole kuitenkaan niin todenmakuinen kuin sen asetelmansa perusteella pitäisi olla, koska Ron Howard ohjaa Peter Morganin skenaariosta reportaasielokuvalle vieraita karrikoivia kärjistyksiä. Etenkin Michael Sheenin Frost rakentuu liikaa viriilin klopin virneisiin vakuuttaakseen manipuloivan presidentti Nixonin (Frank Langella) vertaiselta haastajalta.
Ohjaaja korostaakin kamppailudraaman kaavaa imitoiden päähenkilöiden epäsuhtaisia lähtökohtia, vaikka käsikirjoittajaa kiinnostaa vertaileva potretti poljettujen miesten sisäisestä elämästä, jossa on runsaasti yhtäläisyyttä. Vaatimattomista oloista nousseet pyrkyrit hakevat hyväksyntää varmaankaan koskaan lopullista täyttymystä saamatta.
Toteutukseltaan lopputulos muistuttaa kliseistä nyrkkeilyottelua, jossa mestari möyhii heikosti valmistautunutta altavastaajaa mielin määrin, kunnes haastaja viime hetkellä tyrmää tittelin haltijan puskista tulevalla vasemmalla koukulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti