Ohjaus: Michael Haneke
★★★★☆
Yhä useammin väkivaltaa käytetään ongelmien ratkomiseen kaikissa sosiaaliryhmissä ja ikäluokissa, mikä pakottaa poliittiset päättäjät, virkavallan ja vanhemmat pohtimaan keinoja, kuinka huolestuttava kehitys saadaan katkaistua. Syyt ovat todennäköisesti paljon syvemmällä kuin mihin pelkällä kasvavalla valvonnalla tai kovenevilla rangaistuksilla pystytään puuttumaan.
Valveutunut eurooppalainen elokuvaeliitti haluaa yhä haastaa piinaavilla teeseillään, koska markkinoita hallitsevat amerikkalaiset populaarielokuvat silottelevat karmaisevat aihepiirit salonkikelpoisiksi. Sivistyneen yleisön ei kannata kuitenkaan koskaan vähätellä viihteen harjoittamaa aivopesua, joka kritiikittä hyväksytään kulttuurimme "kontrolloituna" osana.
Esimerkiksi ranskalainen Gaspar Noé on osoittanut järkyttävissä ohjaustöissään ongelmien laajuuden, sillä esimerkiksi yhteiskunnallinen eriarvoistuminen, työttömyys, muukalaisviha ja psyykkiset sairaudet ovat toisiinsa kytkeytyneitä häiriötiloja, joihin ei kuitenkaan löydy yhtä selkeää selittäjää tai ratkaisumallia.
Yksin kaikkia vastaan (1998) ja Irréversible (2002) kelpaavat vavahduttaviksi puheenvuoroiksi väkivaltaisen käyttäytymisen syistä milloin tahansa, koska ne todistavat, ettei vietti tappamiseen johdu sattumista tai ole vain alempien yhteiskuntaluokkien ongelma, vaan se lävistää hetkessä pinnallisen sivistyksemme tasot.
Ontot turvallisuuden kulissit
Itävaltalainen Michael Haneke lukeutuu niinikään vanhan mantereen johtaviin älykköohjaajiin. Haneken teoksissa keskiluokan varallisuudellaan ostamat turvallisuuden kulissit antavat tyhjiä lupauksia, sillä kuka tahansa saattaa tahtomattaan pudota niin syvään kuoppaan, etteivät paksutkaan seteliniput riitä pelastamaan häntä ansastaan.
Benny videosta (1992) käynnistyneet tutkielmat mielenterveyden horjumisen ja väkivallan yhteydestä ovat saaneet jatkoa elokuvissa Funny Games (1998),Pianonopettaja (2001) ja Caché - Kätketty (2005). Niissä roolihenkilöiden itselleen tai muille tekemät raakuudet ovat seurausta monimutkaisista psykologista ja yhteiskunnallisista liikahduksista, joista aiheutuviin paineisiin ympäristö ei ole päässyt käsiksi riittävän nopeasti purkaukset estääkseen.
Ehkä hätkähdyttävintä on Haneken moraalinen päätös estetisoida ankeus staattisilla otoksilla, joiden piinallisen pitkän keston aikana joutuu tosissaan miettimään esitettyjen intiimien rikosten syitä ja seurauksia. Tirkistelemättä silti koskaan kuvaamiensa ihmisten alastomuutta äärimmäisen hädän edessä hän vaatii herpaantumatonta huomiota lujille julistuksilleen.
Usein tärkeitä asioita tapahtuu tai ääniä kuuluu linssin ulottumattomissa, mikä lisää tunnelman epämiellyttävää painostavuutta. Noén tavoin Haneke kysyy hankalia, mutta kieltäytyy melkein kokonaan selventävistä vastauksista. Hänen elokuviaan voi verrata päälle kytkeytyvään hälytyssireeniin.
Amerikkalainen versio
Ymmärrän oikein hyvin, jos jotakuta kiukuttaa, kun Michael Haneke viimein tarttuu tilaisuuteen ohjata englanninkielinen elokuva ja vieläpä amerikkalainen versio varhaisemmasta teoksestaan. Jos edeltäjän otoksia melkeinpä kuva kuvalta toistava Funny Games (2008) onnistuu hälventämään epäluuloja ohjaajan muunkin tuotannon tieltä ja raivaamaan sille parempaa näkyvyyttä Yhdysvalloissa, palvelee sisällöltään tinkimätön teos varmasti hyvää tarkoitusta.
Elokuva kertoo lomahuvilalleen järven rantaan matkaavasta perheestä, joka pian saapumisensa jälkeen saa vieraaksi kaksi kohteliasta nuorukaista. Yhtä rajusti kuin ääniraita ryöpsähtää klassisesta musiikista tärykalvoja koettelevaan teollisuusrockiin, harmittomat pojat muuttuvat psykopaateiksi, jotka ilmoittavat surmaavansa perheen ennen aamunkoittoa.
Ruma todellisuus
Nopeasti alkuperäisteosta tuntemattomallekin katsojalle selviää, ettei jutussa ole mitään vitsikästä tai henkilöillä armollisen pelastuksen mahdollisuutta. Yleisö pakotetaan todistamaan rumaa ja surullista todellisuutta, jota viihdeteollisuus kaupustelee hauskana leikkinä. Toinen tappajista kääntyykin kameraan ja kysyy, mitä katsojat uskovat vangituille käyvän.
Haneke tietää, ettei meidän aikamme ihminen ole historian valossa mitenkään erityisen verenhimoinen, ja tarkistaa kriittisen moukarinsa suuntaa. Hän ravistelee länsimaisen kulttuurin rappion sitä puolta, joka sallii väkivallalla mässäilyn ilman eritteleviä analyysejä, ja heittää katsojan kylmästi kellumaan hyiseen veteen, kuten roolihenkilönsäkin.
Pamflettina Funny Games haastaa katsojat keskustelemaan paitsi valkokankaan kanssa, myös ja ennen kaikkea keskenään.
Valveutunut eurooppalainen elokuvaeliitti haluaa yhä haastaa piinaavilla teeseillään, koska markkinoita hallitsevat amerikkalaiset populaarielokuvat silottelevat karmaisevat aihepiirit salonkikelpoisiksi. Sivistyneen yleisön ei kannata kuitenkaan koskaan vähätellä viihteen harjoittamaa aivopesua, joka kritiikittä hyväksytään kulttuurimme "kontrolloituna" osana.
Esimerkiksi ranskalainen Gaspar Noé on osoittanut järkyttävissä ohjaustöissään ongelmien laajuuden, sillä esimerkiksi yhteiskunnallinen eriarvoistuminen, työttömyys, muukalaisviha ja psyykkiset sairaudet ovat toisiinsa kytkeytyneitä häiriötiloja, joihin ei kuitenkaan löydy yhtä selkeää selittäjää tai ratkaisumallia.
Yksin kaikkia vastaan (1998) ja Irréversible (2002) kelpaavat vavahduttaviksi puheenvuoroiksi väkivaltaisen käyttäytymisen syistä milloin tahansa, koska ne todistavat, ettei vietti tappamiseen johdu sattumista tai ole vain alempien yhteiskuntaluokkien ongelma, vaan se lävistää hetkessä pinnallisen sivistyksemme tasot.
Ontot turvallisuuden kulissit
Itävaltalainen Michael Haneke lukeutuu niinikään vanhan mantereen johtaviin älykköohjaajiin. Haneken teoksissa keskiluokan varallisuudellaan ostamat turvallisuuden kulissit antavat tyhjiä lupauksia, sillä kuka tahansa saattaa tahtomattaan pudota niin syvään kuoppaan, etteivät paksutkaan seteliniput riitä pelastamaan häntä ansastaan.
Benny videosta (1992) käynnistyneet tutkielmat mielenterveyden horjumisen ja väkivallan yhteydestä ovat saaneet jatkoa elokuvissa Funny Games (1998),Pianonopettaja (2001) ja Caché - Kätketty (2005). Niissä roolihenkilöiden itselleen tai muille tekemät raakuudet ovat seurausta monimutkaisista psykologista ja yhteiskunnallisista liikahduksista, joista aiheutuviin paineisiin ympäristö ei ole päässyt käsiksi riittävän nopeasti purkaukset estääkseen.
Ehkä hätkähdyttävintä on Haneken moraalinen päätös estetisoida ankeus staattisilla otoksilla, joiden piinallisen pitkän keston aikana joutuu tosissaan miettimään esitettyjen intiimien rikosten syitä ja seurauksia. Tirkistelemättä silti koskaan kuvaamiensa ihmisten alastomuutta äärimmäisen hädän edessä hän vaatii herpaantumatonta huomiota lujille julistuksilleen.
Usein tärkeitä asioita tapahtuu tai ääniä kuuluu linssin ulottumattomissa, mikä lisää tunnelman epämiellyttävää painostavuutta. Noén tavoin Haneke kysyy hankalia, mutta kieltäytyy melkein kokonaan selventävistä vastauksista. Hänen elokuviaan voi verrata päälle kytkeytyvään hälytyssireeniin.
Amerikkalainen versio
Ymmärrän oikein hyvin, jos jotakuta kiukuttaa, kun Michael Haneke viimein tarttuu tilaisuuteen ohjata englanninkielinen elokuva ja vieläpä amerikkalainen versio varhaisemmasta teoksestaan. Jos edeltäjän otoksia melkeinpä kuva kuvalta toistava Funny Games (2008) onnistuu hälventämään epäluuloja ohjaajan muunkin tuotannon tieltä ja raivaamaan sille parempaa näkyvyyttä Yhdysvalloissa, palvelee sisällöltään tinkimätön teos varmasti hyvää tarkoitusta.
Elokuva kertoo lomahuvilalleen järven rantaan matkaavasta perheestä, joka pian saapumisensa jälkeen saa vieraaksi kaksi kohteliasta nuorukaista. Yhtä rajusti kuin ääniraita ryöpsähtää klassisesta musiikista tärykalvoja koettelevaan teollisuusrockiin, harmittomat pojat muuttuvat psykopaateiksi, jotka ilmoittavat surmaavansa perheen ennen aamunkoittoa.
Ruma todellisuus
Nopeasti alkuperäisteosta tuntemattomallekin katsojalle selviää, ettei jutussa ole mitään vitsikästä tai henkilöillä armollisen pelastuksen mahdollisuutta. Yleisö pakotetaan todistamaan rumaa ja surullista todellisuutta, jota viihdeteollisuus kaupustelee hauskana leikkinä. Toinen tappajista kääntyykin kameraan ja kysyy, mitä katsojat uskovat vangituille käyvän.
Haneke tietää, ettei meidän aikamme ihminen ole historian valossa mitenkään erityisen verenhimoinen, ja tarkistaa kriittisen moukarinsa suuntaa. Hän ravistelee länsimaisen kulttuurin rappion sitä puolta, joka sallii väkivallalla mässäilyn ilman eritteleviä analyysejä, ja heittää katsojan kylmästi kellumaan hyiseen veteen, kuten roolihenkilönsäkin.
Pamflettina Funny Games haastaa katsojat keskustelemaan paitsi valkokankaan kanssa, myös ja ennen kaikkea keskenään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti