maanantai 13. tammikuuta 2014

Grindhouse: Death Proof (2007)

Ohjaus: Quentin Tarantino
★☆☆☆☆
Quentin Tarantino on uuden amerikkalaisen elokuvan nyt jo keski-ikäinen neropatti, joka suoritti läpimurtonsa sadistisella rikosfilmillä Reservoir Dogs (1992), nousi vuosikymmenen kohuohjaajaksi Cannes-voittajalla Pulp Fiction (1994), mutta vasta kolmannella teoksellaan Jackie Brown (1997) osoitti kypsymisen merkkejä.
Sen jälkeen hän on tuhlannut kymmenen vuotta tuottamalla karmeaa moskaa, soittamalla suutaan filmifestivaaleilla ja valmistanut kaksi menneisyydelle kumartavaa martial arts -elokuvaa Kill Bill 1:n (2003) ja Kill Bill 2:n (2004).

Perimmiltään Tarantino ei erottautuisi roskaviihdettä kierrättävästä ja sitä jalostavasta yhdysvaltalaisesta ohjaajakunnasta mitenkään, ellei hän siekailematta kuorruttaisi teoksiaan äärimmäisen yksityiskohtaisella ja keikaroivasti kuvatulla väkivallalla.

Ohjaaja ei ole esikoisfilmistään lähtien jättänyt montakaan tilaisuutta käyttämättä estetisoidakseen kauheat verilöylyt, joille sinänsä ymmärrettävät perustelut löytyvät kuvattujen alamaailman pikkurikollisten elämänmuodosta. Siinä tyhjänpäiväiset hölinät, miehiset sapelinkalistelut ja uskonnolliset kahvipöytäkeskustelut voivat hetkenä minä hyvänsä keskeytyä revolverin piippuun.

Hänen elokuviensa kerronnallinen löysyys on niinikään tarkoituksellista ohjaajan pyrkiessä havainnollistamaan roolihenkilöjensä päämäärätöntä suunnistamista. Tarantino jahkailee, hidastelee, toistelee ja nautiskelee ajaen hätähousuisimman katsojan kärsivällisyyden äärirajoille.

Tuplaprojekti erikseen

Katujen todellisuutta peilaavista lajityypeistä kaiken tietävälle Quentin Tarantinolle hänen uusin ohjausprojektinsa on luonteva jatko. Teos ponnistaa puolen vuosisadan takaisesta grindhouse-eksploitaatioelokuvan perinteestä, mikä siis terminäkin viittaa hyväksikäyttöön. Sen alle lasketaan lukuisia lajeja, mutta keskeisinä elementteinä ovat aina halvalla, räikeästi ja huonosti kierrätetyt versiot toisten ideoista.

Yhdysvalloissa Death Proof (2007) esitettiin samassa paketissa Robert Rodriguezin Planet Terrorin (2007) kanssa nimellä Grindhouse, koska b-filmien kultaisina vuosina näitä halpiksia näytettiin aina valkokankailla useita peräkkäin. Suomeen ne tuodaan kuitenkin erillisinä elokuvina joko kulttuuriperimämme erilaisuuden tai kaupallisten motiivien seurauksena.

Tarantinon filmi on puhdaspiirteinen slasher-elokuva, jossa iso paha susi vainoaa kiimaisia punahilkkoja. Kurt Russell pääsee herkuttelemaan tappaja-auton arpinaamaisena kuskina, joka väijyy kuolemaa aavistamattomia tyttöjoukkoja Amerikan valtateillä.

Loputtomia viittauksia ja vitsejä

Ohjaajan varhaisuran kidutussessioista poiketen Death Proof jatkaa Kill Billien avaamaa vielä monta luokkaa arveluttavampaa kostomentaliteetin ylistystä. Quentin Tarantinon itselleen määrittelemänä armahtavana väitteenä onkin se, että päästäessään myös naiset toiminnan hahmoiksi hänen teoksensa edustavat jos ei nyt feminismin taistelevaa etulinjaa, niin ainakin modernia kamppailujoukkoa.

Tämä on sinänsä totta, vaikkei linjaus tee mätkimisistä sittenkään erityisen nautittavia.

Elokuva osoittaa silti jälleen kerran sen, ettei Tarantinosta syyttä puhuta alan ihmelapsena. Hän viljelee populaarikulttuurin viittauksia, hallitsee muotokielen suvereenisti, kirjoittaa roskasta täyteläistä dialogia ja saa tarkoin rytmitetyt kohtaukset vaikuttamaan improvisoiduilta.

Ohjaaja naarmuttaa filmiä, häivyttää värejä kuvista ja leikkaa teoksen ontuvasti luodakseen autenttisen mallikappaleen menneen ajan kuonaviihteestä. Aikuiseksi elokuvataiteilijaksi Tarantino tuskin kasvaa koskaan, vaikka esimerkiksi lyhyt runollinen otos tyttöjä valokuvaavasta murhaajasta kertoo ohjaajan valtavasta potentiaalista.

Kaahailua ja kuolemaa

Kaksituntisessa teoksessa on väkivaltaa sittenkin melko vähän, vaikka viimeiset puoli tuntia seurataankin tolkutonta peltirallia. Liikenneturvallisuuden höllentymisestä huolestuneet voivat silti huokaista ainakin osittain helpotuksesta, sillä vastuunsa tuntevana Death Proof esittää erittäin huolellisella tavalla autojen yhteentörmäyksessä ihmisraajoille tapahtuvat seurannaisvaikutukset.

Anakronismeilla ja kameraan katsomisilla Quentin Tarantino etäännyttää katsojan näytettävistä tapahtumista, mikä ei tietenkään tee elokuvan sisällöstä yhtään syvempää, mutta muokkaa filmin asenteista hyväksyttävämpiä.

Myönnän suoraan nauraneeni makeasti hirvittävän humpuukin viimeisen minuutin aikana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti