Ohjaus: Alfonso Cuarón
★★★☆☆
Pohjois-Amerikkaan siirtyneistä meksikolaisista elokuvaohjaajista Alfonso Cuarón on varmasti vähiten johdonmukaisin, sillä hänen materiaalikseen kelpaavat yhtä hyvin Charles Dickensin klassikot kuin J.K. Rowlinginkin velhotarinat. Kenellekään ei siis tule yllätyksenä ohjaajan tarttuminen nyt rikosdekkareistaan tunnetun P.D. Jamesin toista vuosikymmentä vanhaan opukseen.
Alkuperäisteosta tuntemattakin uskallan väittää juppikauden krapulaa potevan asetelman heijastavan kylmäävästi myös 2000-luvun alun maailmanlopun pelkoja. Niitä Alfonso Cuarón kuuluttaa Ihmisen pojissa (2006) täysin palkein.
Teos käynnistyy mielikuvitusta kutkuttavana arvoituksena, kun entinen aktivistimies osuu keskelle terroristihyökkäystä. Televisiouutinen maailman nuorimman ihmisen kuolemasta vihjaa maapalloa kohdanneesta omituisesta sairaudesta. Se paljastuu Lontoon ränsistyneiden maisemien kulisseissa ihmiskunnan hedelmättömyydeksi. Ollaan vuodessa 2027 ja edellisestä lapsen syntymästä on kulunut 18 vuotta.
Halvaannuttava dystopia jämähtää juoneltaan sangen suoraviivaiseksi pakomatkaksi, kun hitchcocklainen sivullinen mies joutuu kohtalon sanelemaan ansaan. Hänen vastuulleen tulee nuori musta nainen, joka pelastavana enkelinä on saatettava turvaan.
Paljon tyydyttävämmin teos kuvaakin fanaattiseen kaaokseen hysterisoituvan ihmiskunnan kuolinkouristuksia, joiden piittaamattomista nytkähdyksistä ohjaaja tekee yhteenvetoja sekä fasismin historiaan että nykyisiin silmittömiin verilöylyihin. Cuarón pohtii samalla sattuman osuutta elämämme suuntaviivojen näyttäjänä, mikä synnyttää kolkosta teoksesta vielä aikaisempaakin karmeamman.
Pessimistisen teoksen teemat kiteytyvät hiljentävässä kohtauksessa, jossa asemansa ymmärtänyt mies saattaa vartioitavansa sotilaiden raunioittamasta rakennuksesta.
Ihmiskunnan itsensätuhoamisvimma keskeytyy vain hetkeksi.
Alkuperäisteosta tuntemattakin uskallan väittää juppikauden krapulaa potevan asetelman heijastavan kylmäävästi myös 2000-luvun alun maailmanlopun pelkoja. Niitä Alfonso Cuarón kuuluttaa Ihmisen pojissa (2006) täysin palkein.
Teos käynnistyy mielikuvitusta kutkuttavana arvoituksena, kun entinen aktivistimies osuu keskelle terroristihyökkäystä. Televisiouutinen maailman nuorimman ihmisen kuolemasta vihjaa maapalloa kohdanneesta omituisesta sairaudesta. Se paljastuu Lontoon ränsistyneiden maisemien kulisseissa ihmiskunnan hedelmättömyydeksi. Ollaan vuodessa 2027 ja edellisestä lapsen syntymästä on kulunut 18 vuotta.
Halvaannuttava dystopia jämähtää juoneltaan sangen suoraviivaiseksi pakomatkaksi, kun hitchcocklainen sivullinen mies joutuu kohtalon sanelemaan ansaan. Hänen vastuulleen tulee nuori musta nainen, joka pelastavana enkelinä on saatettava turvaan.
Paljon tyydyttävämmin teos kuvaakin fanaattiseen kaaokseen hysterisoituvan ihmiskunnan kuolinkouristuksia, joiden piittaamattomista nytkähdyksistä ohjaaja tekee yhteenvetoja sekä fasismin historiaan että nykyisiin silmittömiin verilöylyihin. Cuarón pohtii samalla sattuman osuutta elämämme suuntaviivojen näyttäjänä, mikä synnyttää kolkosta teoksesta vielä aikaisempaakin karmeamman.
Pessimistisen teoksen teemat kiteytyvät hiljentävässä kohtauksessa, jossa asemansa ymmärtänyt mies saattaa vartioitavansa sotilaiden raunioittamasta rakennuksesta.
Ihmiskunnan itsensätuhoamisvimma keskeytyy vain hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti