Ohjaus: Ben Affleck
★☆☆☆☆
Iranin vanhoillisen johdon pullistellessa lihaksiaan lännen päättäjille kohdistetuissa vihaisissa julistuksissa herää myös Hollywoodin huolestunut oikeisto amerikkalaisen asenneilmaston muokkaukseen kuin mahdollista syvempää selkkausta silmällä pitäen. Tämä elokuva jos mikä puoltaa republikaanista ryhtiliikettä Yhdysvaltain Lähi-idän politiikkaan.
Nuoresta Oscar-voittajasta ensin romanttisen sankariviihteen hymypojaksi ja myöhemmin ohjaajaksi noussut Ben Affleck upottaa kauhansa jenkkien lähihistorian soppaan kaivaakseen sieltä muukalaiskammoista patrioottisuutta.
Ristiriita on melkoinen, sillä on kulunut vain puoli vuotta siitä, kun Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi iranilaisen Ashgar Farhadin elokuvan vuoden parhaana vieraskielisenä teoksena.
Vallankumous ja panttivankikriisi
Työläisperheen poika on ohjannut kolme elokuvaa, joista jokainen perustuu löyhästi tositapahtumiin. Kahden Bostonin irlantilaiskortteleihin sijoittuvan yritteliään provinssifilmin keskiössä ovat yksilöiden vaikeat moraalivalinnat, joista hän siirtyy nyt huomattavasti yleisempään ja samalla osoittelevaan politiikkaan.
Argon (2012) taustalla kummittelee Iranin panttivankikriisi kolme vuosikymmentä sitten, kun shaahin syrjäyttänyt militantti kumous tunkeutuu Yhdysvaltain Teheranin suurlähetystöön pitäen sen sisään jääneitä ihmisiä vankeinaan yli vuoden. Juuri ennen valtausta kuusi amerikkalaista onnistuu pakenemaan hyökkäystä kadulle ja Kanadan diplomaattien taloon. Paine rakennuksen sisällä kasvaa sitä mukaa, mitä lähemmäksi tyrannia pääsee piiloutujia.
Heidän vapauttamisekseen räätälöity uhkarohkea ja lähes uskomaton operaatio julistettiin kotimaassa salassa pidettäväksi, joten asiaan saatiin uutta valoa vasta Clintonin toisella kaudella, kun asiakirjat tulivat julkisiksi. Nyt amerikkalaiset vääntävät kuvion riemuvoitokseen kunniaa saaneiden kanukkien kustannuksella.
Lavastettu elokuva
Elokuvan tendenssimäisyys säilyy linjassa Hollywoodin kymmeniin vastaaviin sepustuksiin. Amerikkalaisten vihollisia ovat kommunistien ja natsien jälkeen muslimimaailman islamistit, joiden kylvämästä kauhusta elokuva puristaa jännitystä taiturimaisen elokuvakerronnan keinoin. Siinä sankarin rooli on varattu vähemmän häveliäästi Affleckin itsensä esittämälle CIA-agentille, joka keksii lavastaa ja toteuttaa kaikkien aikojen höynäytyksen.
Jenkki hämää vastustajan leiriä teeskentelemällä kaupungista kuvauskohteita etsivää elokuvatuottajaa tehden samalla parhaansa naamioidakseen nalkkiin jääneet maanmiehensä tuotantoryhmäksi. Tyhmiin iranilaisiinkaan juttu ei sentään mene niin vain täydestä, joten koko ryhmä altistuu kuolemanvaaralle. Vieraassa ympäristössä erilaisen kulttuurin erityispiirteet muodostavat välittömän uhan tunnun, josta puristuu teoksen atmosfäärin ydinmehu.
Mustavalkoista dramatisointia
Ben Affleckille henkilöstön sammakkoperspektiivistä nousevat kokemukselliset vaaran tuntemukset eivät kuitenkaan riitä vaan hän jyrkentää näkökulmaa haukkamaisten uskonpuhtaiden kovaäänisyydellä, totisuudella ja väkivaltaisuudella. Tarinan dramatisointi on niin läpinäkyvän mustavalkoista, että vain asenteissaan samanmieliset pelon lietsojat voivat nielaista sen totena.
Iranilaiset ovat elokuvassa vain möykkäävää katumafiaa, kuulustelevaa poliisivaltaa ja oppineen eliitin julmaa teokratiaa vaiteliasta taloudenhoitajaa, pakollista hyvää iranilaista, lukuun ottamatta.
Viittaukset Yhdysvaltain opportunistiseen rooliin alueen kaikissa kumouksissa jäävät puolestaan pinnallisiksi.
Oma lukunsa ovat trillerin sekaan sovitetut eriskummallisen koomiset jaksot, jotka todistavat ohjaajan vaatimattomasta tyylitajusta ja kyvyttömyydestä Hollywoodin ja vakoilubisneksen huiputuksia jäntevästi niputtavaan satiiriin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti