Looper (2012)

Ohjaus: Rian Johnson

★★☆☆☆

Aikamatkustus on lukeutunut tieteiskirjallisuuden vaalimiin vakioteemoihin aina H. G. Wellsin Aikakoneesta (1895) lähtien. Visuaalinen elokuvataide mahtavine alitajuntaa kihelmöivine mahdollisuuksineen on seurannut perässä aiheen lukemattomine sovituksineen, jotka ulottuvat tapakomediasta tieteiskauhun kautta koko lajia pilkkaavaan parodiaan. Yksinkertaisimmillaan niissä vain äimistellään väärään paikkaan eksyneiden kulttuurista hämmennystä ulkoisesti erilaisessa ympäristössä paneutumatta sen syvällisemmin aikajatkumon rikkoutumisen heijastusvaikutuksiin, joita lajin klassikot puolestaan penkovat.

Riippuen tulkinnan tiukkuudesta sellaisetkin teokset kuin Francis Coppolan Peggy Sue meni naimisiin (1986), Harold Ramisin Päiväni murmelina (1993) jaWoody Allenin Midnight in Paris (2011) lähtevät ajassa liikkumisen (tai siihen pysähtymisen) mahdollisuudesta, vaikka eivät suoraan sisälläkään tarkoitukseen sopivaa kulkuvälinettä.

Looper (2012) sen sijaan lainaa perinnettä tiukemmin jatkamalla teknologisen kehityksen klaustrofobisia kuvitelmia, joista Terminator (1984), Paluu tulevaisuuteen (1985) ja 12 apinaa (1995) ammentavat vaikuttavuutensa ja varoittavat äänenpainonsa. Niitä kaikkia pohdituttaa menneisyyden muuttamisen problematiikka, perhosvaikutus ja minuus. Mäiskeen ja melskeen alla toiminnan eettisyys muodostaa moraalisen ydinkysymyksen, ja näin on myös Rian Johnsonin ohjauksen laita.

Vaarallinen kömmähdys

Ohjaajan ja pääosan Joseph Gordon-Levittin pinnalle nostaneen omailmeisen, joskin päämäärissään hapuilevan debyytin Brick (2005) arvostelupaisteessa Johnson päästi seuraavaksi käsistään surkuhupaisan veijarikomediaflopin The Brothers Bloom (2008), jonka mahalaskusta toinnuttuaan hän palasi yhteistyöhön Hollywoodin kulutusketjussa nopeasti nousseen näyttelijän kanssa, joka on myös elokuvan osatuottaja.

Teos sijoittuu vuosikymmenien päähän tulevaisuuteen, missä aikamatkustamisesta on tullut lailla kielletty rikos ja vain alamaailman organisaatioiden käsissä olevaa bisneksenjatketta. Hankalat vastustajat lähetetään kolmenkymmenen vuoden päähän menneisyyteen vuoteen 2044. Siellä erityiset looperit, palkkamurhaajat ampuvat heidät pelloille ja katujen kujille muuttaen samalla tulevaisuuden maksumiehille mieluisemmaksi.

Sitten tappajan tehtävässä toimivalle päähenkilölle sattuu vaarallinen kömmähdys, kun yksi surmattavista onnistuu pakenemaan varmalta kuolemalta. Näin hän saa itse peräänsä kuritusjengin, jonka kostolta hän koittaa välttyä metsästämällä karkulaisen.

Loogisia harha-askeleita

Rian Johnson maalaa filminsä toiminnalliseen juoneen futunoiristista tunnelmaa, mutta tällä saralla hänen paletistaan ei löydy Blade Runnerin (1982) loistokkuutta. Lainaukset esikuvilta toimivat silti mukiinmenevästi pitämässä yllä mielenkiintoa luotijunaan. Sahaava rakenne on silti vain pinnaltaan monimutkainen, sillä tekniikasta uupuu syvempi kerroksellisuus. Toisen puolikkaan pitkässä suvantovaiheessa ohjaaja kyllä työstää arvoituksellisen pahuuden siemenistä terävöityvää tematiikkaa, kun henkilöt pakotetaan ratkomaan oikeutetun murhan vaihtoehtoa.

Liian moni asia tuntuu kuitenkin loogisesti mahdottomalta.Tulevaisuuden yhteiskunnan virkavaltaa ei vaikuta lainkaan kiinnostavan oksaa sen alta sahaavan mafian neuvokkuus. Yhtä hullua on, etteivät takaa-ajetut ymmärrä tehdä yhteistyötä vaaraa välttääkseen, sillä vanhemman intressinä on pitää nuorempi elossa.

Visuaalisista huippukohdistakin nauttisi enemmän ellei olisi nähnyt Christopher Nolanin viihdepakkausta Inception (2010). Kiehtovista lähtökohdistaan huolimatta Looper ei näin jaksa sellaiseksi esteettiseksi ja sisällölliseksi elämykseksi, minkälaiseksi hätäilijät saattavat sen ylitulkita yksittäisistä oivalluksistaan.