Brighton Rock (2010)

Ohjaus: Rowan Joffe

★★☆☆☆

Graham Greenen teoksista moni kytkeytyy suoraan tai epäsuorasti sotaan, kuten Hiljainen amerikkalainen, josta kuvattiin viimeisin isompi ja kaikin puolin mielekäs Greene-filmatisointi (2002). Niinikään merkittävän siivun kirjailijan tuotannosta lohkaisevat katolisen syyllisyyden ja piittaamattoman pahuuden tutkielmat, joista Brighton Rock (suom. Kiveä kovempi) ilmestyi juuri ennen toista maailmansotaa. John Boultingin maineikas elokuva kirjasta saatiin aikaan heti sodan jälkeen vuonna 1947, Greene oli mukana laatimassa käsikirjoitusta ja keksi filmille uuden lopetuksen.

Ohjaajanuransa käynnistävä Rowan Joffe ei voi kuitenkaan perustella uuden sovituksen tarvetta kirjauskollisemmalla tulkinnalla, joten kokeilee aiheen sopivuutta toiseen ympäristöön. Samalla hän saa kaipaamaansa etäisyyttä originaaliteoksiin.

Moraaliset psykologisoinnit hylkäävä britti siirtää teoksen tapahtumat 1930-luvulta vuoteen 1964. Hän sulattaa poplaritakkiset roolihenkilöt ja heitä riivaavat patologiat osaksi uusien alakulttuurien groteskia maisemaa, missä hämärämiesten välienselvittelyjä ei välttämättä erota nuorisojengien kahakoista. 

Kulttuurisen käymistilan leikkauspiste ymmärtää kirjan fatalistista pohjaa, mutta ajallinen ympäristö nakertaa sisällön sukupuoliasetelmaa. Sinänsä klassinen tarina rentun ja ruusun romanssista vaikuttaa tuomitummalta maailmanpaloa lähenevinä vuosina.

Rannikkokaupungin rappio

Myös tällä kertaa varsinaisen juonen ytimessä on rikollisliigan hierarkiaa kiipeävän nuoren Pinkien tarve vaientaa mahdollinen todistaja murhaan. Se pakottaa totisen nousukkaan sietämään arkaa tarjoilijatyttöä Rosea ja paljastumisvaaran kasvaessa lopulta naimaan tämän, mutta uusilta ruumiilta ei rannikkokaupungin rappiossa voida siltikään välttyä.

Luulen Joffen haluavan näyttää, kuinka sekä äärimmäinen omistautuneisuus että täydellinen tunneköyhyys voivat viedä tuhoon. Tästä syystä teoksen sävyt ovat kylmäkiskoisia, ruhjeisia ja ahdistuneita. Huomio kohdistuu nuorten kohtalonyhteyteen, eikä siinä näy valoa. Kolkon kaupungin kaduilla henkilöt toistelevat turhaan katolisen kärsimyksen, kadotuksen ja katumuksen opinkappaleita voimatta välttää umpikujaa.

Petollisia naamioita

Viettelevän synnin houkutus ei ole Joffen sovituksen ydintä, vaan naamiot joihin ihmiset sonnustautuvat hädissään ja peloissaan. Vielä alussa epäröintiinkin syyllistyvä Pinkie karaistuu nopeasti säälimättömäksi murhaajaksi, hento neiti Rose lojaalisuuteensa takertuvaksi puolisoksi.

Kiltin tytön järkähtämätöntä luottamusta kurjan pojan tunteisiin on vaikea ellei mahdoton ymmärtää, sillä tämän vihainen välinpitämättömyys kumppaniaan kohtaan ilmenee Sam Rileyssa vielä tietoisempana ja näkyvämpänä kuin kirjassa, jopa niin että liikutaan lähellä impulsiivisen mafiasilpojan kliseistä prototyyppiä. Toisaalta luonteen suoraviivaisuus ja tytön lapsellisuus alleviivaavat valheista ja itsepetoksista eläville tilintekoa, jonka juuri melodramaattinen tragedia voi tarjota.

Brighton Rock (2010) on siis hämmentävä ja ristiriitainen, tyly ja uhmakas elokuva aiheesta, josta Lars von Trier tekisi vuorenvarmasti naismarttyyriutta siunaavan mestariteoksen. Rakkauden tuskaa, uhrautumisen määrää, kohtalon kovuutta ja petoksen varmuutta monimielisesti puivassa elokuvassa Joffe päätyy samaan ratkaisuun kuin aiemmin Boulting. 

Kun gramofoni lopussa soittaa laiturilla taltioitua levytystä ja saattelee vielä yhtä hetken harhaa sisään, vaikenee pakahtunut katsoja onnellisen lopun mahdottomuudesta.