Daybreakers (2009)

Ohjaus: Michael ja Peter Spierig

★★☆☆☆

Suositusta kirjasarjasta teinihysteriaa herättäneeksi elokuvaputkeksi sorvatun Twilight-saagan siivoton suosio parikymppisten molemmin puolin kielii uuspuritaanisten arvojen iskusta seksitautien, irtosuhteiden ja huumausaineiden kyllästämää apaattista itsekkyyttä vastaan. Patavanhoillisille parahduksille on aina kysyntää Yhdysvaltojen mormonialueilla ja raamattuvyöhykkeen liepeillä, mutta niiden tunkeutuminen myös vanhan mantereen maaperään on huomiolle pantava sosiologinen ilmiö.

Michael ja Peter Spierigin ensimmäinen kovemman kaliiberin amerikkalaistuotanto Daybreakers (2009) painii vampyyrifilminä vakavammassa sarjassa, sillä sen teemat ovat puhtaasti aikuisten ajattelutottumuksia varten. Silti siitä on löydettävissä vastaavaa asenteellisuutta.

Rotusortoa ja rodunjalostusta sivuavissa aihepiireissä sekä juonen päälinjoissa on paljon myös Andrew Niccolin Gattacaa (1997), joten voi olla, että Ethan Hawke on ajatellut toistavansa vankkaa kulttimainetta nauttivan arvostelumenestyksensä. Jotakin skenaarion houkuttelevuudesta kaiketi kertoo sekin, että Lars von Trierin luottomieheksi viime vuosina profiloitunut Willem Dafoe kunnioittaa hanketta läsnäolollaan.

Ihmiskunta lähellä sukupuuttoa

Elokuva avautuu vuoteen 2019, jolloin on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisestä tietoon tulleesta, lepakosta ihmiseen siirtyneestä virustartunnasta, joka muuttaa sairastuneet vampyyreiksi. Ravintoa uusille isännille tarjoavaksi rehukarjaksi laitostettu vähemmistö tavallisia kuolevaisia on menehtymässä sukupuuttoon orjuuden seurauksena.

Sotilasveljensä toimesta torahampaaksi tahtomattaan purtu suuryrityksen tutkija on kehitellyt pitkään korviketta ihmisverelle, mutta lyöttäytyy nyt yhteen pienen kapinallisryhmän kanssa vastustaakseen uutta maailmanjärjestystä.

Motivoinnit pinnallisia

Tarina on sillä tavalla taidokkaasti rakennettu kauhukuva, että siihen sopivat yhtä hyvin rasismin, elänten tehotuotannon tai holokaustin kysymykset kuin eksistentiaalisemmatkin pohdinnat olemassaolon mielekkyydestä. Kaikki vampyyreiksi purrut kalpeakasvotkaan eivät nimittäin näe inhimillisten kuolevaisten perusfunktioista putsatussa tilassaan mitään hyvää.

Valitettavasti saksalaistaustaisten ohjaajaveljesten suoraviivainen käsikirjoitus ja raakuuksilla herkutteleva ohjaus eivät tue skenaarion vaatimusta paneutuneesta käsittelytavasta. Motivoinnit jäävät kerronnan kaikissa käänteissä pinnallisiksi ja varjojen valtakunnan sysimustaan yöhön ja raakaan päivänvaloon jaotelluille visualisoinneille alisteisiksi.

Yhtäältä veri roiskuaa kerrankin aiheesta, joka myös selittää suoralle eroottiselle himolle jäävää vähäistä roolia. Toisaalta ihmisten primitiiviseksuaalisten tarpeiden rajoittuminen yhteen käsien hipaisuun tuntuu suhteettoman siveältä. Siltä varalta, että joku nyt ymmärtää minun kuuluttavan lisää paljasta pintaa elokuviin, korostan vielä, ettei kannassani ole kyse mistään pornografian puoltamisesta yleisellä tasolla.

Orgastista lihallisuutta lopputuloksessa on vastenmieliseen karnevalismiin saakka, muttaamerikkalaisessa tuotantomallissa tuskan kääntöpuolen hurmion täytyy pitää päänsä kylmänä ja tukahduttaa liekkinsä.