Paha perhe (2010)

Ohjaus: Aleksi Salmenperä

★★☆☆☆ 

Aleksi Salmenperän kolmas ohjaustyö tarjoaa mainion esimerkin elokuvasta, jossa teema on jotakin aivan muuta kuin juonelle lähtökohdan ja tuohta mediakeskustelujen sytykkeeksi tarjoava aihe, lähisukulaisten sukupuolinen kanssakäyminen eli insesti. Se kuitenkin sivuaa julkista tabua, jota Veikko Aaltonen ja Petri Kotwica ovat käsitelleet vanhemman ja lapsen suhdetta seuranneena tilintekoa vaativana traumana ohjauksissaan Isä meidän (1993) ja Koti-ikävä (2005).

Konservatiivisen kasvatuksen saaneiden katsojien ei tarvitse silti hätkähtää rajulta ensi alkuun kuulostavaa biologis-moraalista kysymystä, sillä sen käsittelyssä Paha perhe (2010) ei erehdy ruokkimaan sensaatioita tai tirkistelunhalua. Seksuaalinen valta ei nouse teoksen keskiöön, sillä kyse on suunnilleen samassa kehitysvaiheessa olevista sisaruksista.

Tummaa huumoria

Yhtä kaikki elokuva haluaa tarkastella, millaisen kriisin yhteydessä primitiivivietit saattaisivat kouraista yksilöt otteeseensa ja johtaa ongelmaan, johon lainsäätäjät suhtautuvat hyvin vaihtelevin tavoin eri kulttuuripiireissä. Koska teoksen näkökulma tiirailee tapahtumia isän silmin eli suurelta osin seinien ja suljettujen ovien takaa, ei myöskään yleisölle avata luotisuoraa putkea lasten kiellettyyn peliin.

Dilemmakeskeiselle elokuvalle kuten tälle laadukas käsikirjoitus muodostaa elinehdon, joka ei kerta kaikkiaan salli lipsumista yhteenkään arveluttavaan suuntaan. Eniten petrattavaa olisi kuitenkin toista omaa skenaariotaan filmaavan ohjaajan tyylitajussa, sillä Miehen työn (2007) jatkona Paha perhekin sortuu sangen kyseenalaisiin virityksiin esimerkiksi musiikissaan ja huumorissaan.

Jatkossa odottaisin ohjaajan vielä tarkemmin miettivän, syventyykö sisältö hieman kepulimaisilla konsteilla, joiden lähes ainoaksi motiiviksi jää tarve tarjota synkän aiheen uuvuttamalle suurelle yleisölle vapauttavia hengähdystaukoja.

Kun mikään ei auta

Tuomarin (Ville Virtanen) kaksi lukioikäistä lasta ovat asuneet vanhempiensa kariutuneen avioliiton jälkeen koko ikänsä erillään toisiaan tapaamatta. Äidin kuoleman jälkeen tytär muuttaa Tanskasta Suomeen isänsä luo ja tutustuu samalla kaksi vuotta vanhempaan veljeensä.

Uuden puolisonsa hotelliin tilapäisratkaisuna passittava isukki saa heti ensi-illallisilla kuulla pojan ja tytön oudoista puuhista ja todistaa niitä itsekin sisarusten vetäydyttyä yöksi jaettuun vuoteeseen. Vakoilu ja säikyttely ovat vasta alkusoittoa tulevalle hänen ajaessaan uhmakkaat lapsensa tiiviiseen liittoon yhteistä vihollista vastaan. Uhkailun täytyy kuitenkin jalostua kokopäivätoimiseksi järjestyksenvalvonnaksi ennen kuin kovaotteiseksi seriffiksi ryhtyvältä isältä ryöstäytyy tilanne täysin hallinnasta.

Jännitteet laukeavat

Insesti ei siis ole elokuvan päällimmäinen pointti eikä teos lopulta edes vihjaile yhtään enempää kuin mitä valkokankaalla näkyy. Korkean koulutuksensa kehittämällä ylhäisyydellä vaikutusvaltansa alla olevia syyllisiin ja syyttömiin jakava oikeusoppinut näkee tulleensa kaltoin kohdelluksi nuorena aviomiehenä ja kenties lääkitäkseen omaa mielipahaansa on ohjaillut poikansa elämän suuntaa mielin määrin. Tytön saapuminen kuvioon laukaisee pinnan alla jo pitkään väreilleet jännitteet.

Sisarusten teerenpelin ei tarvitsekaan välttämättä merkitä muuta kuin heidän traagisen taustansa ja herkän ikänsä selittämää kapinallisuutta etäistä ja määräilevää isää vastaan, joka ottaa mieluusti sekä tuomarin että marttyyrin roolit itselleen. Poika lyö ja potkii lukkoja auki aivan kirjaimellisesti.

Pihla Viitalan ja Lauri Tilkasen ilmeetön tuppisuisuus jättää silti turhan paljon epämääräisen varaan tehdäkseen heistä kovin kiinnostavia henkilöitä tai antaakseen selkeitä vastauksia elokuvan herättämiin kysymyksiin. Pyörätuoliin sidotun sairaan isoisän mykkä aavemaisuus on sekin mieluummin askarruttava kuin suvun ongelmakenttää selittävä piirre.

Vanhemmuuden vaikeus

Vanhemmuuden vaikeutta on löytää tasapaino välittävän vastuun ja sallivan vapauden haarukassa. Siitä kasvojen viestiin ilmaisunsa asettavassa elokuvassa on lopultakin kyse. Mikäli irtautumisen on tapahduttava riuhtomalla, on nähtävissä Pahan perheen kaltainen lopputulos, jossa nuorten silmissä välähtää järjen leimahdus ensimmäistä kertaa vasta, kun isältä ovat sanat jo loppuneet.

Neuvoton patriarkaattinen vallankäyttö ja suoranainen arjen sadismi johtavat turhan kompuroiviin kärjistyksiin nimenomaan juonen tasolla, jotta Aleksi Salmenperän ilmaisun pelkistetty realismi riittäisi kiristämään asetelman kohtalonomaisuutta. Joka tapauksessa ohjaaja osoittaa myönteistä kehitystä tapahtuneen.