Ohjaus: Jouko Aaltonen
★★☆☆☆
Kommunismista, taistolaisuudesta ja ylipäänsä suomalaisesta 1970-luvun poliittisesta todellisuudesta on kirjoitettu runsaasti lehtiartikkeleita, tutkimuksia että ja romaanikirjallisuutta.
Kotimainen elokuva ei ole vastaaviin yhteenvetoihin pyrkinyt aiheen ilmeisen kaupallisen hyljeksinnän ja vihamielisen vastustuksen pelossa. Kun 2000-luvulla asenneilmasto viimein muokkaantui myönteiseksi retrohengeksi, ilmestyi valkokankaille vallankumouksen potpuri Kenen joukoissa seisot (2006).
Dokumentti on aidosti kunnioitettava pyrkimys kartoittaa vallinneita olosuhteita aikakauden musiikin kautta sekä peilata poliittisen laululiikkeen välityksellä yhteiskunnassa havaittua ongelmakenttää ja luokkatietoisuutta.
Filmi paneutuu asiaansa mustavalkoisella arkistomateriaalilla, joka täydentyy nykyhetkessä suoritetuilla haastatteluilla. Näin jo elokuvan muotoon on liimautunut analyyttiseen pohdintaan viittaava lupaus, nykypäivästä menneeseen suuntautuva tilinteon valokeila.
Koska kyse on pääosin taakse jätetystä mutta edelleen häpeää, kiukkua ja pahimmillaan leimaamista aiheuttavasta joukkohuumasta, on selvää, että äänessä ovat nuoruutensa ihanteisiin yhä kaihoisasti, jopa ylpeästi suhtautuvat ihmiset. Heille vallankumous, luokkasolidaarisuus ja massahysteria merkitsivät toivoa paremmasta maailmasta, ei suinkaan uskonsokeutta, järjestelmän terroria tai vapaan sanan kahlitsemista.
Silti dokumentti antaa kuin huomaamattaan kyseenalaisen kuvan näköalattomuuteen ja itsepäiseen yhden asian totuuteen sitoutuneista henkilöistä, joiden olankohautukset ja ohuet viittaukset nuoruuden tyhmyyksiin vaikuttavat silkalta välinpitämättömyydeltä filmin romanttisen nostalgian rinnalla.
Kapitalistisessa maailmassa nyt toimiessaan laululähettiläät hyötyvät vastustamastaan systeemistä, mutta pitäytyvät yhä ideologisen ylemmyyden tunteessaan. Kenellekään ei tule siis yllätyksenä välähdykset rockfestivaaleilla esiintyvistä artisteista, joille propagandakappaleista on tullut mojova markkinarako.
Elokuvan ohjaaja Jouko Aaltonen on pitkän linjan ammattilainen, jonka laaja kokemus dokumenttituotannoista näkyy kerronnallisena sujuvuutena. Yhtä tottuneesti ohjaaja taustoittaa aiheensa, liittää lauluyhtyeet laajempaan kontekstiinsa ja punoo kokonaisuudesta harkitun kudelman. Valitettavasti huonommin elokuva onnistuu tärkeimmässä tehtävässään, jossa henkilöjen motiivit ja asenteet reilusti kyseenalaistettaisiin. Tämä puute on varmasti käytännön sanelema, mutta silti se kismittää.
Kotimainen elokuva ei ole vastaaviin yhteenvetoihin pyrkinyt aiheen ilmeisen kaupallisen hyljeksinnän ja vihamielisen vastustuksen pelossa. Kun 2000-luvulla asenneilmasto viimein muokkaantui myönteiseksi retrohengeksi, ilmestyi valkokankaille vallankumouksen potpuri Kenen joukoissa seisot (2006).
Dokumentti on aidosti kunnioitettava pyrkimys kartoittaa vallinneita olosuhteita aikakauden musiikin kautta sekä peilata poliittisen laululiikkeen välityksellä yhteiskunnassa havaittua ongelmakenttää ja luokkatietoisuutta.
Filmi paneutuu asiaansa mustavalkoisella arkistomateriaalilla, joka täydentyy nykyhetkessä suoritetuilla haastatteluilla. Näin jo elokuvan muotoon on liimautunut analyyttiseen pohdintaan viittaava lupaus, nykypäivästä menneeseen suuntautuva tilinteon valokeila.
Koska kyse on pääosin taakse jätetystä mutta edelleen häpeää, kiukkua ja pahimmillaan leimaamista aiheuttavasta joukkohuumasta, on selvää, että äänessä ovat nuoruutensa ihanteisiin yhä kaihoisasti, jopa ylpeästi suhtautuvat ihmiset. Heille vallankumous, luokkasolidaarisuus ja massahysteria merkitsivät toivoa paremmasta maailmasta, ei suinkaan uskonsokeutta, järjestelmän terroria tai vapaan sanan kahlitsemista.
Silti dokumentti antaa kuin huomaamattaan kyseenalaisen kuvan näköalattomuuteen ja itsepäiseen yhden asian totuuteen sitoutuneista henkilöistä, joiden olankohautukset ja ohuet viittaukset nuoruuden tyhmyyksiin vaikuttavat silkalta välinpitämättömyydeltä filmin romanttisen nostalgian rinnalla.
Kapitalistisessa maailmassa nyt toimiessaan laululähettiläät hyötyvät vastustamastaan systeemistä, mutta pitäytyvät yhä ideologisen ylemmyyden tunteessaan. Kenellekään ei tule siis yllätyksenä välähdykset rockfestivaaleilla esiintyvistä artisteista, joille propagandakappaleista on tullut mojova markkinarako.
Elokuvan ohjaaja Jouko Aaltonen on pitkän linjan ammattilainen, jonka laaja kokemus dokumenttituotannoista näkyy kerronnallisena sujuvuutena. Yhtä tottuneesti ohjaaja taustoittaa aiheensa, liittää lauluyhtyeet laajempaan kontekstiinsa ja punoo kokonaisuudesta harkitun kudelman. Valitettavasti huonommin elokuva onnistuu tärkeimmässä tehtävässään, jossa henkilöjen motiivit ja asenteet reilusti kyseenalaistettaisiin. Tämä puute on varmasti käytännön sanelema, mutta silti se kismittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti