Ohjaus: John Webster
★★☆☆☆
Dokumenttielokuvia valmistetaan yhä useammin vilpillisin motiivein enkä viittaa pelkästään teosten taipumukseen puhua yhtä ainoaa totuutta, vääristellä sitä tai väittää valhetta todeksi. Lisäksi monet näkökulmaongelmaiset dokumentit markkinoivat ennen kaikkea tekijäänsä.
Paras esimerkki on tietysti sekä haastajan, mestarin että tuomarin roolit ominut Michael Moore, jonka populistiset kärjistykset vetoavat suuriin yleisöjoukkoihin. Juostessaan vastuutaan välttelevien poliitikkojen, suuryritysten katalien salkkumiesten ja takametsien asehullujen junttien perässä hän tulee paljastaneeksi kyseenalaista myös itsestään.
Pääosassa omassa elokuvassaan
Suomalainen dokumenttielokuvien ohjaaja John Webster on aikaisemmissa töissään pysytellyt kameran takana omaa asemaansa korostamatta. Nyt käy mielessä, että houkutus purjehtia amerikkalaisdokumentaristien puhaltamissa menestystuulissa on käynyt liian suureksi.
Yhtä hyvin Websterin päätyminen elokuvansa päähenkilöksi saattaa olla pakon sanelema tilanne, sillä hänen esittämäänsä haasteeseen ei liene kenenkään helppo vastata. Esimerkin näyttäminen on perusteltua, jos vain johtoajatus pysyy selvänä.
Dokumentti kuitenkin alkaa epämiellyttävän valtasuhteen tarkastelulla. Webster, espoolainen perheenisä, kysyy aviovaimoltaan mielipidettä keksimäänsä kokeiluun; vuosi ilman öljyä, tavoitteena nelihenkisen perheen ilmastopäästöjen alentaminen (ja elokuvan aikaansaaminen). Miestään vaiti tuijottava vaimo saa lopulta nieleskelyltään tokaistuksi, ettei hänelle anneta vaihtoehtoja.
Mies ripittää vaimoaan
Seuraavaksi Webster marssittaa perheensä sanomaan hyvästit porukan vanhalle ystävälle, bensasyöpölle henkilöautolle. Kahden lapsen perheelle päätös on epämukava, muttei sentään mahdoton joukkoliikennejärjestelyiltään toimivalla pääkaupunkiseudulla.
Hankalammaksi päivittäinen elämä muuttuu vasta, kun isä saa selville, että öljyä käytetään muovituotteiden valmistamisessa. Nyt sellaiset itsestäänselvyydet kuin muoviin pakatut vessapaperi, hammastahna ja joululahjat on korvattava jotenkin muuten, mitäpä lasten tunteista tai hampaista.
Nuorin heistä oivaltaa kysyä yhä kenkummaksi käyvältä isältään, eikö käyttämässäsi filmikamerassakin ole muovia?
Äiti hiipii aamuvarhaisella huoltoasemalle ostamaan lapsilleen perunalastuja ja karamelliä syntymäpäiväjuhlille vietäväksi – ja saa haukut eteisessä kameroineen väijyvältä mieheltään.
Tirkistelyä avioparin elämään
Katastrofin aineksia (2008) viittaakin otsakkeellaan yhtä paljon lähestyvään aviokriisiin kuin maapallon tuhoutumiseen.
Pakottaessaan mittasuhteiltaan älyttömät moralistiset päähänpinttymänsä perheensä kärsittäväksi John Webster näyttää vaarantavan juuri sen, minkä hän ehkä kaikkein vähiten haluaisi riskeerata. Katsoja pakotetaan tirkistelemään parisuhteen intiimejä ongelmia lähietäisyydeltä.
Ihmiset voivat kenties pysäyttää maapallon liiallisen lämpeämisen, mutta kuka estäisi egotripillä olevaa elokuvaohjaajaa kiusaamasta rakasta perhettään?
Kun vuosi on lopulta kulunut ja mökkireissujakin soutamalla matkattu, tajuaa mies viimein menneensä liian pitkälle. Muovimukeista motkottaminen kuulostaakin absurdilta, kun lihateollisuuden tuotteet tirisevät piinatun aviovaimon pannulla.
Pääosassa omassa elokuvassaan
Suomalainen dokumenttielokuvien ohjaaja John Webster on aikaisemmissa töissään pysytellyt kameran takana omaa asemaansa korostamatta. Nyt käy mielessä, että houkutus purjehtia amerikkalaisdokumentaristien puhaltamissa menestystuulissa on käynyt liian suureksi.
Yhtä hyvin Websterin päätyminen elokuvansa päähenkilöksi saattaa olla pakon sanelema tilanne, sillä hänen esittämäänsä haasteeseen ei liene kenenkään helppo vastata. Esimerkin näyttäminen on perusteltua, jos vain johtoajatus pysyy selvänä.
Dokumentti kuitenkin alkaa epämiellyttävän valtasuhteen tarkastelulla. Webster, espoolainen perheenisä, kysyy aviovaimoltaan mielipidettä keksimäänsä kokeiluun; vuosi ilman öljyä, tavoitteena nelihenkisen perheen ilmastopäästöjen alentaminen (ja elokuvan aikaansaaminen). Miestään vaiti tuijottava vaimo saa lopulta nieleskelyltään tokaistuksi, ettei hänelle anneta vaihtoehtoja.
Mies ripittää vaimoaan
Seuraavaksi Webster marssittaa perheensä sanomaan hyvästit porukan vanhalle ystävälle, bensasyöpölle henkilöautolle. Kahden lapsen perheelle päätös on epämukava, muttei sentään mahdoton joukkoliikennejärjestelyiltään toimivalla pääkaupunkiseudulla.
Hankalammaksi päivittäinen elämä muuttuu vasta, kun isä saa selville, että öljyä käytetään muovituotteiden valmistamisessa. Nyt sellaiset itsestäänselvyydet kuin muoviin pakatut vessapaperi, hammastahna ja joululahjat on korvattava jotenkin muuten, mitäpä lasten tunteista tai hampaista.
Nuorin heistä oivaltaa kysyä yhä kenkummaksi käyvältä isältään, eikö käyttämässäsi filmikamerassakin ole muovia?
Äiti hiipii aamuvarhaisella huoltoasemalle ostamaan lapsilleen perunalastuja ja karamelliä syntymäpäiväjuhlille vietäväksi – ja saa haukut eteisessä kameroineen väijyvältä mieheltään.
Tirkistelyä avioparin elämään
Katastrofin aineksia (2008) viittaakin otsakkeellaan yhtä paljon lähestyvään aviokriisiin kuin maapallon tuhoutumiseen.
Pakottaessaan mittasuhteiltaan älyttömät moralistiset päähänpinttymänsä perheensä kärsittäväksi John Webster näyttää vaarantavan juuri sen, minkä hän ehkä kaikkein vähiten haluaisi riskeerata. Katsoja pakotetaan tirkistelemään parisuhteen intiimejä ongelmia lähietäisyydeltä.
Ihmiset voivat kenties pysäyttää maapallon liiallisen lämpeämisen, mutta kuka estäisi egotripillä olevaa elokuvaohjaajaa kiusaamasta rakasta perhettään?
Kun vuosi on lopulta kulunut ja mökkireissujakin soutamalla matkattu, tajuaa mies viimein menneensä liian pitkälle. Muovimukeista motkottaminen kuulostaakin absurdilta, kun lihateollisuuden tuotteet tirisevät piinatun aviovaimon pannulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti