Ohjaus: Jean-Luc Godard
★★★★☆
Jean-Luc Godardin ja Brigitte Bardot´n ainoan yhteisen elokuvan ydinmehua ovat kadoksissa olemisen, kadotuksen ja kommunikoinnin vaikeuden teemat, hieman kuin Antonionin yksinäisyyden trilogiassa (Yö, Kuumetta, Seikkailu). Godardin omassa tuotannossa elokuva on tasapainopiste, jossa klassisen kaunis muotokieli, kokeileva ilmaisu ja moderni ajatusmaailma lyövät kättä.
Keskipäivän aaveen (1963) yleissävyssä on merkitsevää surullisuutta ja outoa lohduttomuutta, mutta toteutus säilyttää silti uudelle aallolle ominaisen keveyden.
Ohjaajan parisuhdetta Anna Karinaan sivuavassa tilityksessä elokuva on keksintö vailla tulevaisuutta (Lumiere), juuri niin kuin valkokangassovitusta Odysseiasta valmistelevan kuvausryhmän koeteatterin seinällä lukee. Arrogantti amerikkalaistuottaja, Jack Palance, sanelee säännöt tuotannossa, jonka ohjaajana on saksalainen Fritz Lang.
Godardin alter ego Michel Piccoli esittää käsikirjoittajaa, joka myy näyttelijävaimonsa muutamaa kuparikolikkoa vastaan. Avioliiton särkyminen tallentuu puolison kasvojen ja vartalon elekieleen. Viattomuuden voi menettää, ei aina pahuuttaan, vaan huomaamattomuuttaan - siinä elämäntragediaa kerrassaan.
Vieraantuneisuus vaatii, että puhdas kauneus kärsii taloudellisen hyödyn alttarilla. Paljon paremmin alastomuutta ei pysty elokuvassa perustelemaan sillä prostituutio verhoilee länsimaista kulutuskulttuuria seksissä, rakkaudessa, työssä ja taiteessa.
Säveltäjä Georges Deleruen merkitystä ei sovi väheksyä. Usein toistuva riipaiseva melodianpätkä löytää keskipäivän kummituksen, ylenkatseesta halveksuntaan etenevän rakkauden lopun meren tyhjästä horisontista ja päättää teoksen hiiskumattomaan hiljaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti