Mitä meistä tuli (2009)

Ohjaus: Miika Ullakko

★☆☆☆☆

Televisioiden rynnäköityä olohuoneisiin Suomen Filmiteollisuuden, Suomi-Filmin ja Kinoston ympärille rakentunut studiojärjestelmä luhistui ja kotimainen elokuvatuotanto oli luotava uudelle pohjalle. Vuonna 1969 perustettiin varansa valtion veikkaus- ja rahapelituotoista saava Suomen elokuvasäätiö, jonka tehtäväksi määriteltiin kotimaisen elokuvan tukeminen taloudellisesti.

Säätiön sääntöjen mukaan tukea myönnetään ammattimaiseen elokuvatuotantoon, mutta arviointi tehdään tapauskohtaisesti eli jotensakin mielivaltaisesti. Valkokankailla näkee harvoin harrastajien tekemiä pitkiä fiktioelokuvia, sillä ne eivät pääse nauttimaan yhteiskunnan selkänojasta.

Käytännössä marginaalista ovat ponnistaneet vain kaiken arvostelun alapuolella kompastelevat puskafarssit ja provinssisähläilyt. Silti porilaisen Visa Mäkisen tuotanto käsittää peräti kaksitoista elokuvaa, mutta Kemmon veljesten ura taisi tyssätä leirintäaluelimboiluun Ponterosa (2001).

Digitaalitekniikan vallankumous ja laitteiston halpeneminen merkitsevät kuitenkin askelta kohti elokuvan demokratisoitumista, sillä kelvollista jälkeä on mahdollista tuottaa verrattain huokealla. Säätiön tuen myöntämisen perusteita saatetaan tulevaisuudessa joutua tarkistamaan, mikäli amatöörit pystyvät kilpailemaan ammattilaisia vastaan paitsi teosten määrässä myös niiden laadussa.

Nuori tekijäryhmä

Toistaiseksi ainakaan jälkimmäisestä ei ole vakuuttavaa todistusaineistoa, vaikka nyt ensi-iltansa saavan omakustanne-elokuvan nuoret tekijät ovatkin ilmeisen tosissaan liikkeellä. Raha olisi varmasti helpottanut filmin teknistä toteutusta, mutta ennen kaikkea nopeuttanut teoksen valmistumista, joka vei kolmisen vuotta.

Ydinkysymyksen – mitä tekijät kertovat ja kuinka syvällisellä tyylitajulla – alisteisuus tuotantobudjetille on jo epäsuorempaa laatua. Monet ongelmista, jotka rasittavat elokuvaa Mitä meistä tuli (2009), voivatkin ratketa kuin itsestään alalta hankittavan koulutuksen, työssä harjoittelun ja yleisen elämänkokemuksen kasvun myötävaikutuksella.

Kohtalot nivoutuvat yhteen

Ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Miika Ullakolle (s. 1986) teos on jo toinen pitkä ohjaustyö. Skenaarion puutteita puntaroidessa täytyy siis pitää mielessä, että tarinan suuret linjat on joitakin vuosia sitten kirjoittanut tuskin kaksikymmentävuotias elokuvantekijä. Yritystä on paljon, liikaakin.

Iän myönteisiin puoliin voi laskea kiinteän tuntuman kohteisiin, joita kuvataan. Tarpeeksi kaukaa katsomalla draaman kaarenkin hahmottaa, mutta lähitarkastelua tarina ei valitettavasti kestä.

Se kertoo parikymppisistä entisistä luokkatovereista, joiden osin erilleen kasvaneet kohtalot palautuvat yhteen alakoulussa sattuneen tapauksen seurauksena, jonka painostava varjo näkyy henkilöissä lähinnä alleviivaavien opetusten hetkillä. Yksi nuorista on vapautumassa vankilasta, toinen hermoilee mielen- ja fyysisen terveytensä menettäneenä parantolassa ja kolmannet väistelevät ampumiaan Amorin nuolia.

Tyylissä vielä haeskelun tuntua

Asetelmasta Miika Ullakko kehittelee yllättäen itärikollisuutta sivuavaa jännitysfilmin juonta, episodielokuvan muotoa, mutta melodramaattisen moraliteetin sanomaa. Julistukset purkautuvat oudohkoina ähkäisyinä, joita roolihenkilöt enimmän aikaa huutavat kilpaa toistensa päälle.

Luokkakokous risteilyaluksella kokoaa porukan yhteen huipentuen laivan kannella amerikkalaistyyliseen välienselvittelyyn. Takauma- ja leikkaustekniikassa haeskellaan suuren maailman tummanpuhuvaa sävyä, mutta realismia kuviosta löytyy kovin vähän.

Videosukupolvelle tyypilliseen ronskiin väkivaltaan suhteutettuna aikuistuvien seksuaalisuus pidetään kauniina ja siveänä, mutta siinä ei liene kyse tekijöiden puritaanisesta suhtautumisesta seksiin. Harrastajien häveliäisyyden rajat vain kohtaavat nuoren romanttisen idealismin, jossa voidaan tunnustaa rakkautta varoen, mutta pelastaa prinsessaa pahaa sutta kavahtamatta.

Koululaisten pahoinvoinnin syyt ja seuraukset sekä yhteisvastuun merkitys teemana nousevat pintaan osoittelevina huutomerkkeinä vailla uskottavasti motivoitua taustaa. Jännitteen säilymisen näkökulmastakin keskiosa kaipaisi tiivistämistä. Tähdellinen sanoma kirkastuisi johdonmukaisempana esiin vaimeammalla äänellä ja olennaiseen keskittymällä.

Nyt vain rohkeutta luottaa siihen, että vähemmän on useimmiten enemmän, ja katse tulevaisuuteen.