Ohjaus: Andrew Dominik
★★☆☆☆
Uusiseelantilainen Andrew Dominik on kahdessa amerikkalaisessa ohjauksessaan tarttunut sikäläisiin myytteihin ennakkoluulottomalla tavalla, joka herättää kunnioitusta. Länneneepoksessaan Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2008) hän kelaa historian nauhoja taaksepäin tähtikulttia pönkittävän jenkkikulttuurin yhteen syntyhetkeen, kun media havahtuu psykopaattisten antisankarien myynti- ja yleisöstä yksi mieleltään yliherkkä heidän huomioarvoonsa julkisuudentavoittelussa.
Kuuluisaa tappajaa elokuvassa erinomaisen keskittyneesti tulkitseva Brad Pitt hoksasi hahmossa yhteydet haaskaansa keltaisen lehdistön silmätikkuna.
Kunnianhimoisen hankkeen sudenkuopaksi osoittautui ennen kaikkea sen mammuttitautia sairastava muoto, jonka rönsyistä olisi voinut saksia mielin määrin leikkauspöydälle.
Kaukaa näkyvät häviäjät
Kritiikistä viisastuneen Dominikin seuraava yhteinen projekti sen takuumieheksi jälleen lähteneen tunnetun näyttelijätähden kanssa onkin lähes puolta lyhyempi pakkaus, jossa läimitään tällä kertaa amerikkalaisen unelman varjopuolta nykyhetkessä.
Erään pikkukaupungin jättömailla, ratapihojen reunustoilla ja ränsistyneissä rakennuksissa virittyy pikkurikollisten suunnittelema aseellinen ryöstökeikka, jonka kohteena on laittoman pokeripöydän pelirahat. Porukan aivot lähettää matkaan laskutikkua tuskin tuntevan pohjasakan ynnäillen selviävänsä kuiville ujuttamalla syyllisyyden korttiringin tiedetylle huiputtajalle. Katsoja arvaa hölmöläisten sahaavan oksaa altaan.
Coenin veljesten Fargon (1996) tavoin erehtyväiset yksilöt ovat yhtälön kaukaa näkyviä häviäjiä, joille käy varmasti huonosti. Väkivaltaisiksi käyvissä käänteissä valkoinen roskaväki leimataan yhtä säälittäviksi luusereiksi kuin kapitalistisen ahneuden läpivalaisevassa William Friedkinin Killer Joessa (2011), johon elokuvan yhdistää myös kaukana glamourista kehittyvä palkkamurhaajajuonne.
Pitt näyttelee salaperäisen liigan paikalle hälyttämää tappajaa mutta selvästi pienemmällä henkilökohtaisella panoksella kuin Dominikin edellisessä elokuvassa.
Arvostelussa kosiskelun makua
Jos ohjaaja viimeksi suosi kerronnan laveutta ja maiseman horisontaalisuutta, viipyilee hän nyt pitkissä kasvokuvissa ja kehämäisissä puhekohtauksissa. Tiiviimpi paketti on näennäistä, sillä lopputulos kärsii nytkin tyhjäkäynnistä, josta hikisen narkomaanin katkonaiset trippailut vievät vain osan.
Uusiseelantilainen tahtoo tarttua epäolennaiseen yli surkeasta henkilögalleriasta kumpuavan johdonmukaisuuden venyttäen sisältököyhiä kohtauksia yli äyräiden. Hän ei kuitenkaan pysty peittämään teoksensa juonellista ja temaattistakin tavanomaisuutta, sillä ohjaajalla ei ole Coenien tai Friedkinin absurdintajua tylyn realismin täydentäjäksi. Lopun pakolliset madonluvut jenkkiyhteiskunnalle tuntuvat siksi sen hedelmistä nauttivan Pittin suusta alleviivaavilta ja lähinnä hänen aatteellista imagoaan tehostavilta.
Ohjaajan visuaalisen ilmaisun syvyysperspektiivi kantaa kyllä aikansa vastalauseena muun Hollywoodin lattealle kuvakielelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti