Laittomat (1964)

Ohjaus: Jean-Luc Godard

★★★☆☆

Yhtä esimerkkiä käyttäen olen usein perustellut ankaraksi arvioitua arvosteluasteikkoani, jossa kaikki lajityypit, maat ja aikakaudet asetetaan samalle janalle. Eli huomauttamalla, kuinka absurdi lopputulos syntyy, kun kritiikko antaaSchwarzeneggerin sinänsä onnistuneelle toimintaelokuvalle neljä tähteä ja heti perään hiukan huonommalle Godardin teokselle kolme tähteä.

Kukaan vakuuttava arvostelija tuskin kuitenkaan väittää paremmuussuhdetta tuollaiseksi, vaikka niinkin voi tuosta luulla. Historiallinen perspektiivi ainoana mielekkäänä arviointimetodina tulee aukottomasti perustelluksi tällä yksinkertaisella rinnastuksella. Sitä soveltamalla edellä oleva korjautuu asentoon, jossa hyvä Schwarzenegger saa kaksi tähteä ja huono Godard kolme.

Laittomat (1964) lukeutuu niihin vähemmän muistettaviin Jean-Luc Godardin teoksiin. Se kertoo kahdesta hyypiöstä, jotka taivuttelevat englantia opiskelevan nuorikon kavaltamaan asuttajansa. Tyttö on kertonut miehille hänet majoittaneen pariskunnan rahakätköstä, jonka lurjukset aikovat anastaa.

Syysharmaaseen Pariisin aihettaan myötäillen vaihtanut ohjaaja on imenyt vaikutteita kollegansa Jean-Pierre Melvillen tunnelmaltaan alavireisistä rikoselokuvista, joissa vakavat hahmot valmistautuvat tehtäväänsä. Kaikkitietävä kertoja syöttää kuitenkin tulkintojaan antamatta aina katsojalle riittävää rauhaa tehdä omia päätelmiään.

Roistoissa henkilöityy laskelmoiva kyynisyys, kun taas tytössä heijastuu idealistinen romanttisuus. Maailma tahrii viattomat, mutta pahakin saa sentään palkkansa.

Teoksen alkukielisestä nimestä Bande à part amerikkalainen Quentin Tarantinopoimi nimen tuotantoyhtiöönsä A Band Apart. Laittomien vaikutus hänen omiin töihinsä näkyy parhaiten ehkä siinä, kuinka toissijainen jutustelu näyttelee suurempaa roolia juonessa kuin mikään varsinainen keikan valmistelu.