Ohjaus: Lars von Trier
★★★★★
Vaikka Tanskassa edellisellä vuosikymmenellä syntyneen dogma-liikkeen teesit rihkamasta riisutusta elokuvailmaisusta eivät tehneet nouvelle voguen veroista vallankumousta maailmalla kuten toiveikkaimmat haaveilivat, on liikkeeseen sitoutuneiden elokuvantekijöiden myöhempää lipsumista omista säännöistään kohtuuttomastikin arvosteltu. Rajuille, vaikkakin sitten lyhytikäiseksi jääneille ravisteluille on aina sijansa markkinavoimien madaltamassa turhuudessa.
Marmoriin hakatut lukkarinsäännöt eivät olekaan dogman keskeinen perintö jälkipolville, vaan laveammin tulkittava idea sisältöä tukevan keinovalikoiman käytöstä.
Marmoriin hakatut lukkarinsäännöt eivät olekaan dogman keskeinen perintö jälkipolville, vaan laveammin tulkittava idea sisältöä tukevan keinovalikoiman käytöstä.
Mikäli liikkeen johtohahmo, oikuttelevasta luonteestaan tunnettu Lars von Trier joskus huipentaa Amerikka-trilogiaksi kaavaillun elokuvasarjan työnimellä Washington kulkevaan teokseen, tehtävässä on aikaisempaakin korkeampi vaikeuskerroin.
Päätöselokuvassa hän ei pääse enää hyödyntämään oikeistohallituksen arvostellun politiikan maailmalla nostattamaa raivoisaa kiukkua.
Erikoista kyllä, kahdesta ensimmäisestä osasta Yhdysvaltoja epäsuorasti kommentoiva Dogville (2003) juuttui sikäläisten kriitikoiden hampaisiin perusteettomana poliittisena täyslaidallisena.
Sen sijaan amerikkalaisten sisäistämää maailmanpoliisin virkaa ja pakotetun vapauden ongelmaa puiva Manderlay (2005) selvisi höykytyksestä vähemmällä, kenties sitten siksi, että arvostelijoiden patruunat oli jo paukuteltu edellisen tulituksessa.
1930-luvun alun pulavuosiin sijoittuva tarina jatkaa siitä, mihin sen edeltäjässä jäätiin. Grace pakenee vuoristokylässä kokemiaan nöyryytyksiä gansteri-isänsä matkaan ja pysähtyy pitkän ajoreissun päätteeksi Manderlay-nimisen paikan portilla.
Sen taakse jäävässä yhteisössä orjatalous jatkuu entisellään ja mustat on luokiteltu rasistisesti heidän persooniaan kuvaaviin ryhmiin. Kuolinvuoteellaan viruvan matriarkkapiiskurin vedettyä viimeisen henkäyksensä sinisilmäinen valkoinen pelastaja päättää syrjäyttää sortavan systeemin ja käyttää apunaan rikollisen isänsä aseistettua lynkkausjoukkoa, jonka on määrä turvata vallanvaihdon rauhanomaisuus.
Nitistettyyn tahtoon perustuva vapaus ei ole vapautta ollenkaan, ohjaaja pui nyrkkiään nykypäivän päättäjille.
Brechtiä tulkitseva von Trier vieraannuttaa kulissittomassa tehdashalliympäristössä, korostaen järjestelmän tekopyhyyttä. Lattiaan piirretyt talot ja tilukset ovat yhtä kuvitteellisia kuin idealistisen päähahmon pyrkimyksetkin ja systeemiä hallinnoivan eliitin yksilönvapautta korostavat luennotkin.
Manderlay kirjaa vastaansanomattomalla johdonmukaisuudella yhä ironisemmiksi käyviin episodeihinsa, kuinka hyväntahtoiseen humanismiin on aina haudattuna vahvemman oikeutta mukaileva rankaisevuus, joka kaitsee eksyneet karitsat uudelleenmuotoiltuihin häkkeihinsä.
Pyhimyksiksi haluavat astuvat syntisten saappaisiin Jumalan ruoskan tahdittajiksi, ja kuri ja kuuliaisuus seuraavat kaikkein ylevimpiäkin tavoitteita.
Päätöselokuvassa hän ei pääse enää hyödyntämään oikeistohallituksen arvostellun politiikan maailmalla nostattamaa raivoisaa kiukkua.
Erikoista kyllä, kahdesta ensimmäisestä osasta Yhdysvaltoja epäsuorasti kommentoiva Dogville (2003) juuttui sikäläisten kriitikoiden hampaisiin perusteettomana poliittisena täyslaidallisena.
Sen sijaan amerikkalaisten sisäistämää maailmanpoliisin virkaa ja pakotetun vapauden ongelmaa puiva Manderlay (2005) selvisi höykytyksestä vähemmällä, kenties sitten siksi, että arvostelijoiden patruunat oli jo paukuteltu edellisen tulituksessa.
1930-luvun alun pulavuosiin sijoittuva tarina jatkaa siitä, mihin sen edeltäjässä jäätiin. Grace pakenee vuoristokylässä kokemiaan nöyryytyksiä gansteri-isänsä matkaan ja pysähtyy pitkän ajoreissun päätteeksi Manderlay-nimisen paikan portilla.
Sen taakse jäävässä yhteisössä orjatalous jatkuu entisellään ja mustat on luokiteltu rasistisesti heidän persooniaan kuvaaviin ryhmiin. Kuolinvuoteellaan viruvan matriarkkapiiskurin vedettyä viimeisen henkäyksensä sinisilmäinen valkoinen pelastaja päättää syrjäyttää sortavan systeemin ja käyttää apunaan rikollisen isänsä aseistettua lynkkausjoukkoa, jonka on määrä turvata vallanvaihdon rauhanomaisuus.
Nitistettyyn tahtoon perustuva vapaus ei ole vapautta ollenkaan, ohjaaja pui nyrkkiään nykypäivän päättäjille.
Brechtiä tulkitseva von Trier vieraannuttaa kulissittomassa tehdashalliympäristössä, korostaen järjestelmän tekopyhyyttä. Lattiaan piirretyt talot ja tilukset ovat yhtä kuvitteellisia kuin idealistisen päähahmon pyrkimyksetkin ja systeemiä hallinnoivan eliitin yksilönvapautta korostavat luennotkin.
Manderlay kirjaa vastaansanomattomalla johdonmukaisuudella yhä ironisemmiksi käyviin episodeihinsa, kuinka hyväntahtoiseen humanismiin on aina haudattuna vahvemman oikeutta mukaileva rankaisevuus, joka kaitsee eksyneet karitsat uudelleenmuotoiltuihin häkkeihinsä.
Pyhimyksiksi haluavat astuvat syntisten saappaisiin Jumalan ruoskan tahdittajiksi, ja kuri ja kuuliaisuus seuraavat kaikkein ylevimpiäkin tavoitteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti