Ohjaus: McG
★☆☆☆☆
Terminatorista (1984) käynnistyneen elokuvasarjan myöhempi kohtalo tavallaan sinetöityi maaliskuussa 1998, kun kammottavasta laivaonnettomuudesta savupanoksilla tunnelmoitu säihkyvä romanssi Titanic (1997) pokkasi peräti yksitoista Oscar-palkintoa jokavuotisessa juhlagaalassa.
Ohjaustyöstään lainaamallaan repliikillä itsensä maailman kuninkaaksi kiitospuheessaan julistanut ja pokaaleja kottikärryillä kotiinsa rahtaamaan joutunut ohjaaja James Cameron vetäytyi toistakymmentä vuotta kestäneelle sapatille pitkien elokuvien kuvaamisesta.
Ensimmäisen jatko-osan (1991) hänet Hollywoodin toimintaelokuvien ykköskastiin nostaneelle tieteisrymistelylle Cameron ohjasi vielä itse ja tuloksena oli yksinuottista avausta monipuolisempi pohdinta ihmiskunnan alttiudesta sahata oksaa altaan.
Maailmanmestaruustason muskelimiehestä Amerikka-actionin johtotähdeksi ponkaisseen Arnold Schwarzeneggerin tällä välin tapahtunut julkikuvan muutos vaati tuhoajarobotin hahmon sorvaamisen tappajasta pelastajaksi, mitä asetelmaa myöhään ilmestyneessä Koneiden kapinassa (2003) vielä toistetaan.
Cameronin jättäydyttyä viisaasti projektin ulkopuolelle politiikan taisteluihin jo valmistautuneen Schwarzeneggerin auraa kelpasi kiillottamaan tusinaohjaajaJonathan Mostow vähemmän muistettavin manööverein.
Poika miehenä
Mitä sarjan tuorein teos voi enää tarjota, kun rooliinsa vanhentunut lihaskimppu häärii Kalifornian kuvernöörinä ja luotsiksi on palkattu kaksi Charlien enkelit -elokuvaa (2000, 2003) ohjannut Joseph McGinty Nichol, taiteilijanimeltään McG?
Lyhyesti sanottuna tarinassaan väsähtäneen efektipommin, jossa äitinsä masusta maailmaan pelastuneesta teinikapinallisesta on varttunut se koneiden ylivaltaa vastustava sotilasjohtaja, josta aikaisempien osien profeetallisissa näyissä on vihjailtu.
Kun edes John Connoria T2:ssa näytellyt Edward Furlong ei ole mukana, joutuvat tekijät maksamaan pitkän pennin Christian Balelle taatakseen elokuvan kaupallisen houkuttelevuuden.
Muutoin teos toistaa sekä juonessaan että kohtauskoreografioissaan edellisten osien kaavoja, joihin älyllisesti virittynyt ohjaaja voisi osatessaan ladata lynchmäistä tehoa omia lähisukulaisiaan aikamatkailun seurauksena ”väärän” ikäisenä tuijottavista kristuksista.
Sen sijaan herra McG juoksuttaa vuoteen 2018 sijoittuvan kamppailunsa episodista toiseen vailla tajua tihentää atmosfääriä tai syventää sisältöä. Sinänsä osuvasti atomituhoa myötäilevä kulunut värimaailma menettää karmivuuttaan ylenpalttisiin tehosteisiin, joiden ääriviivat lihallisiin roolihenkilöihin paistavat kiusallisesti kankaalla.
Onnahtelut visuaalisessa ylöspanossa kiinnittävät myös huomion epäjohdonmukaiseen juoneen, jota voisi katsoa läpi sormien toisenlaisessa ilmapiirissä. Katsojan on vaikea ymmärtää ylivertaisilla varustuksilla valjastettujen tuomiopäivän älytuhoajien kyvyttömyyttä tusauttaa tunteelliset muurahaisihmiset kertalaakilla hornan tuuttiin.
Miksi niiden täytyy turvautua mutkikkaaseen salajuoneen, josta on turha mainita mitään, jää ainakin minulle arvoitukseksi.
Petaa viidettä osaa
Terminator - pelastus (2009) on työstetty filmisarjan uskollisimmille kannattajille, jotka jaksavat vielä kiihottua moneen kertaan toistetuista vakavista varoituksista, one-linereista ja paikallaan polkevasta tarinasta. Tieteen etiikkaa ja ihmiskunnan venyvää moraalia konsolimaista räiskimistä ja sotauhoa pursuava juttu sivuaa tuskin lainkaan.
Neljänteen osaan jää aika vähän itsenäistä asiaa tai jännitettävää menneiden muistelun ja tulevan petaamisen jäljiltä.
Ohjaustyöstään lainaamallaan repliikillä itsensä maailman kuninkaaksi kiitospuheessaan julistanut ja pokaaleja kottikärryillä kotiinsa rahtaamaan joutunut ohjaaja James Cameron vetäytyi toistakymmentä vuotta kestäneelle sapatille pitkien elokuvien kuvaamisesta.
Ensimmäisen jatko-osan (1991) hänet Hollywoodin toimintaelokuvien ykköskastiin nostaneelle tieteisrymistelylle Cameron ohjasi vielä itse ja tuloksena oli yksinuottista avausta monipuolisempi pohdinta ihmiskunnan alttiudesta sahata oksaa altaan.
Maailmanmestaruustason muskelimiehestä Amerikka-actionin johtotähdeksi ponkaisseen Arnold Schwarzeneggerin tällä välin tapahtunut julkikuvan muutos vaati tuhoajarobotin hahmon sorvaamisen tappajasta pelastajaksi, mitä asetelmaa myöhään ilmestyneessä Koneiden kapinassa (2003) vielä toistetaan.
Cameronin jättäydyttyä viisaasti projektin ulkopuolelle politiikan taisteluihin jo valmistautuneen Schwarzeneggerin auraa kelpasi kiillottamaan tusinaohjaajaJonathan Mostow vähemmän muistettavin manööverein.
Poika miehenä
Mitä sarjan tuorein teos voi enää tarjota, kun rooliinsa vanhentunut lihaskimppu häärii Kalifornian kuvernöörinä ja luotsiksi on palkattu kaksi Charlien enkelit -elokuvaa (2000, 2003) ohjannut Joseph McGinty Nichol, taiteilijanimeltään McG?
Lyhyesti sanottuna tarinassaan väsähtäneen efektipommin, jossa äitinsä masusta maailmaan pelastuneesta teinikapinallisesta on varttunut se koneiden ylivaltaa vastustava sotilasjohtaja, josta aikaisempien osien profeetallisissa näyissä on vihjailtu.
Kun edes John Connoria T2:ssa näytellyt Edward Furlong ei ole mukana, joutuvat tekijät maksamaan pitkän pennin Christian Balelle taatakseen elokuvan kaupallisen houkuttelevuuden.
Muutoin teos toistaa sekä juonessaan että kohtauskoreografioissaan edellisten osien kaavoja, joihin älyllisesti virittynyt ohjaaja voisi osatessaan ladata lynchmäistä tehoa omia lähisukulaisiaan aikamatkailun seurauksena ”väärän” ikäisenä tuijottavista kristuksista.
Sen sijaan herra McG juoksuttaa vuoteen 2018 sijoittuvan kamppailunsa episodista toiseen vailla tajua tihentää atmosfääriä tai syventää sisältöä. Sinänsä osuvasti atomituhoa myötäilevä kulunut värimaailma menettää karmivuuttaan ylenpalttisiin tehosteisiin, joiden ääriviivat lihallisiin roolihenkilöihin paistavat kiusallisesti kankaalla.
Onnahtelut visuaalisessa ylöspanossa kiinnittävät myös huomion epäjohdonmukaiseen juoneen, jota voisi katsoa läpi sormien toisenlaisessa ilmapiirissä. Katsojan on vaikea ymmärtää ylivertaisilla varustuksilla valjastettujen tuomiopäivän älytuhoajien kyvyttömyyttä tusauttaa tunteelliset muurahaisihmiset kertalaakilla hornan tuuttiin.
Miksi niiden täytyy turvautua mutkikkaaseen salajuoneen, josta on turha mainita mitään, jää ainakin minulle arvoitukseksi.
Petaa viidettä osaa
Terminator - pelastus (2009) on työstetty filmisarjan uskollisimmille kannattajille, jotka jaksavat vielä kiihottua moneen kertaan toistetuista vakavista varoituksista, one-linereista ja paikallaan polkevasta tarinasta. Tieteen etiikkaa ja ihmiskunnan venyvää moraalia konsolimaista räiskimistä ja sotauhoa pursuava juttu sivuaa tuskin lainkaan.
Neljänteen osaan jää aika vähän itsenäistä asiaa tai jännitettävää menneiden muistelun ja tulevan petaamisen jäljiltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti