Avatar (2009)

Ohjaus: James Cameron

★☆☆☆☆

Kahmittuaan kaiken kuviteltavan Hollywood-menestyksen uppoavalla risteilyaluksellaan Titanic (1997) James Cameron vetäytyi vuosikymmeneksi syrjään valmistelemaan historian kalleinta elokuvaa, kaukaiselle planeetalle sijoittuvaa toiminnallista tieteisfantasiaa.

Toisin kuin useimmat aurinkokaupungin makeaa maistaneet elokuvantekijät Cameron malttoi mielensä, odotteli tietokonegrafiikan kehittymistä hänen vaatimuksiaan vastaavaksi ja teki samalla dokumenttifilmejä.

Mullistaviksi mainospuheissa mainituilla 3D-tekniikalla ja virtuaalikameralla kuvatulle tehostesirkukselle kertyikin hintaa mojovat 237 miljoonaa dollaria, jolla ostaisi talliinsa amerikkalaisen autojätin upouusia henkilöautoja yli 84 000 kappaletta.

Käytännössä tekniikka sallii elävien näyttelijöiden ja valemaailman aikaisempaa saumattomamman kanssakäymisen sekä kuvauksissa että valkokankaalla.

Ennen kuin Avatar (2009) pääsi hyödyntämään laitteistoa, Cameron lainasi vehkeensä testikäyttöön alan parille muulle härvelientusiastille, Peter Jacksonille ja Steven Spielbergille.

Yhteensopimattomia palasia

Ohjaajan olisi suonut kypsyttelevän yhtä hartaasti omaa käsikirjoitustaan, joka pyrkii risteyttämään vakavat poliittiset julistukset lasten- ja nuortenviihteen simppeleihin ajattelutottumuksiin. Toteutuksessa osat hylkivät toisiaan, sillä teoksen paneutuvin puoli keskittyy taivaalla liitelyyn ja viidakkopuskissa juoksenteluun.

Pandora-nimisellä planeetalla piilevät energianlähteet anastaakseen maapallolta saapuneet röyhkeät valloittajat lähettävät entisen merijalkaväen sotilaan vieraan navi-heimon leiriin keinotekoisessa Avatar-kehossa. 

Ihmisen ja navien dna:ta yhdistävässä sijaisvartalossa halvaantunut huimapääkin saa jalat alleen ja keuhkot käyttöönsä ihmiselle soveltumattomassa ilmakehässä. Tavoitteena on taivutella heimo hyväksymään elinaluettaan uhkaava kohtalo turvautumatta ruutiruiskuun.

Ekosanomaa, poliittista arvostelua

Kaksi maailmaa törmää toisiinsa vastakkaisilta puolilta tulevien henkilöjen rakkaustarinassa, jonka yhtäläisyydet löytyretkeilijä John Smithin ja hänen reissullaan Amerikassa vastaan tulleen heimopäällikön tyttären vaiheisiin ovat sangen ilmeisiä. Terrence Malick ohjasi tutusta aiheesta oikeilla nimillä mestariteoksensa Uusi Maailma (2006).

Vaikka Cameronkin haluaa puhutella yleisöä kääntämällä esiin kummankin sivilisaation parhaat ja huonoimmat puolet, hänen avaruusajan Pocahontas-muunnelmansa pysyttelee turvallisena sadun sepitteenä.

Niinpä tiedettä tekevät tutkijat näyttäytyvät sotilaalliselta varustukseltaan alivoimaisten alkuperäisasukkien tovereina, kun taas virkamies- ja sotilaskoneistolle lyödään vahva rappiollinen leima. Vastaavasti viidakon asukkaat ovat tuntemuksissaan ailahtelevaisia, mutta vihjailevasti erotisoituja maan ystäviä.

Aikaisempina vuosikymmeninä tummaihoisia ja intiaaneja oli tapana kuvata vaistonvaraisina, älyllisesti rajoitttuneina villien symboleina. Ohjaajan omat mustavalkoiset ja taantumukselliset asenteet nousevat pintaan.

Lapsellisen romanssin siivillä teos kylvää huoletonta väkivaltaa sekä aikuisille viritettyä ontuvaa ekoviestiä ja töksähtelevää imperialismin kritiikkiä. Sam Worthingtonin tunkkimainen olemus pääroolissa jättää näyttämättä henkisen kehityksen, jonka väitetään tapahtuneen. Cameron ei tee mitään auttaakseen häntä.