Ohjaus: Dome Karukoski
★☆☆☆☆
Dome Karukosken kaupallisten menestysten sarja (Tyttö sinä olet tähti, Tummien perhosten koti, Kielletty hedelmä) tuskin katkeaa hänen ensimmäiseen komediaansa, jossa itseaiheutetut kompastelut seuraavat toisiaan.
Sen kotimaista menekkiä saattaa kylläkin hankaloittaa yksi ongelma ylitse muiden, elokuva ei ole kauhean hauska. Äskettäin varmistunut levityssopimus Ranskaan kielii kuitenkin siitä, kuinka tuiki tavallisen idean voi naamioida houkuttelevammaksi hiomalla pintaan kerroksen eksoottista särmää.
Aikaisemmissa elokuvissaan Karukoski on peilannut varttuvien nuorten, sekä tyttöjen että poikien, henkistä ja usein fyysistäkin murroskohtaa, tutuksi tulleesta kasvuympäristöstä irtautumista. Nytkin liikutaan kodin seinien ulkopuolella, mutta näkökulma on hiukan vanhemmissa, silti oman aikuisuutensa suuntaa yhä määrittelevissä keskenkasvuisissa yksilöissä.
Lupaava alku
Kansallisilla stereotypioilla naurattaminen lähtee liikkeelle melko lupaavasti. Johdantojaksossa irvaillaan pohjoissuomalaisten luovuttajien alttiutta päättää päivänsä lappilaisen tunturin päällä nötköttävän puun oksalle ripustettuun hirttosilmukkaan.
Se valaa hirtehisen perustan tarinalle työttömän nuoren miehen etsikkoajasta, jonka kuluessa tämän on osoitettava muuttolaatikoihin tavaroitaan jo raijaavalle tyttöystävälleen täyttävänsä aikaan saavan seurustelukumppanin saappaat.
Käytännössä koettelemukset käydään yhden perjantaiyön tunteina, jolloin eroukaasista aktivoituneen Jannen (Jussi Vatanen) on kaljoittelukavereineen hankittava Inarille (Pamela Tola) aamuun mennessä digiboksi, johon saadut rahat he ensimmäisellä yrityksellä kaatoivat kylänbaarissa kurkkuunsa.
Tylsiä moukkia
Luuserihenkistä road movieta ei ole tainnut meillä harrastaa muut kuin Matti Ijäs ja Kaurismäen veljekset. Napapiirin sankareista (2010) ei voi puhua samassa lauseessa, sillä sen henkilöt ovat tylsiä tolloja ja nyrkeillään mäiskiviä moukkia. Missä ovat mehevät persoonallisuudet, joita komedia kipeästi kaipaa? Tai edes Farrellyn veljesten hivenen vastaavan talvifarssin, Nuijan ja tosinuijan (1994) hävytön pähkähulluus?
Luulisi että kaamoskuukausien kurjistamasta virikeköyhyydestä irtoaisi edes hiukan sosiaalista perspektiiviä. Henkilöistä lähimpänä sympaattista on tissifiksaatiota poteva mammanpoika Räihänen (Timo Lavikainen), pelikoneessa välkkyvän pinup-tytön rinnoista tirskuva tenava, joka sitten saakin tulisen tilaisuutensa.
Sen sijaan katsojan on vaikea toivoa saamattoman laiskurin Jannen parisuhteelle ruusuista jatkoa, koska tämä on jo pitkään laiminlyönyt tyttönsä tarpeita. Niinpä Karukosken esikoiselokuvassa läpilyöneen Tolan ikäväksi rooliksi jää olla vimmainen vaimoke, ukkoonsa rotia kälättävä nihkeä nalkuttaja.
Tässä kohtaa tekijät eivät edes yritä hyökätä kliseetä vastaan, vaan keksivät rikkinäisen rakkauden ratkaisuksi taikatempun, jonka siunauksellisuudesta parin tulevaisuudessa sopii olla monta mieltä.
Lämminhenkistä pinnistelyä
Pekko Pesosen käsikirjoitus toistaa lajityypillistä kaavaansa jopa ponnettomuuteen asti syöttäessään henkilöille katkeraa vastoinkäymistä tappelunnujakoista kylpyläpulikointeihin, mutta kerronnan imu ei säväytä kuten pitäisi. Turhan moni kohtauksista kaatuu yksinkertaisesti siihen, ettei noloon tai ahdistavaan tilanteeseen ole jäätymässä joku Jim Carreyn tai Sulevi Peltolan kaltainen koomikkokyky.
Minusta komedian ei tarvitse välttämättä olla ratkiriemukas ollakseen kohtalaisen onnistunut. Lapin pimeydessä hohtavista hangista miellyttävän tunnelmallisen taustan sinänsä lämminhenkiselle tarinalle löytävä ohjaaja vain joutuu pinnistelemään liian paljon romantisoidakseen koltiaisten kasvunvaran kantapään kautta koetuksi kauniiksi kehityskertomukseksi.
Kun loppu lähenee ja viinasta varhain väsähtänyt vauras venäläinen laskeutuu jälleenheränneenä taivaan horisontista, tekijät varmaankin tarkoittavat hyvää, mutta yhtä todennäköisesti siinä taas kerran vahvistetaan kuvaa itänaapureistamme vodkaa surutta kittaavina nousukasmiljonääreinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti