Rakkautta italialaisittain (2009)

Ohjaus: Luca Guadagnino

★★★★☆

Ensin tulee mieleen kysymys. Miten älyn ja eleganssin huippu, näyttelijänä täyden kympin Tilda Swinton on eksynyt tuntemattoman italialaisohjaajan elokuvaan, jolla on masentavan sentimentaalinen suomalainen nimi Rakkautta italialaisittain (2010) ja vielä imelämpi alkukielinen titteli Minä olen rakkaus?

Kun äkkiseltään näyttää myös siltä, että sen ohut juoni kulkee vanhoista kotimaisista kesäfilmeistäkin tuttua latua kartanon herraskaisen emännän lankeamisesta tiluksilla tallailevaan renkiin, on jo melkein valmis luovuttamaan.

Tarinan keskiössä on yläluokkainen yrittäjäperhe, mahtiaan vuosikymmenten saatossa kasvattanut tekstiilisuku, jonka vallanvaihdosta edeltävän juhla-illallisen ympärille rakentuu elokuvan pitkä ja polveileva, henkilönsä esittelevä johdantojakso.

Sen tumma ja jäykkä yleisilme on vain hämmentävä, myöhemmin merkityksessään täsmentyvä alustus harmaan talven kalseudesta aurinkoiseen kesään vaihtavalle kertomukselle aidat kaatavasta romanssista, johon edustusvaimon roolia täydellisesti vetänyt matroona ryhtyy poikansa kokkiystävän ja liikekumppanin kanssa.

Luca Guadagninon skenaarion tavanomaisuus ei estä häntä ohjaajana lyömästä katsojan leukaa lattiaan. Arvojen ja tunteiden esineellistyminen hipoo hulppean talon kattoa, mutta vielä säväyttävämpää jälkeä nelikymppinen elokuvantekijä tuottaa henkilöiden välistä sanatonta viestintää tulkitessaan.

Elokuva tuntuu merkilliseltä, koska  se on laskettu melkein kokonaan aistien varaan eräänlaisen impressionistisen saippuaoopperan hengessä. Vuorosanoja siinä on vain sen verran kuin arkisen uskottavuuden ylläpitäminen edellyttää.

Maut, tuoksut, luonnon äänet ja vartalon ilmeet saavat vihdoin sen roolin, joka niillä oikeassakin elämässä on. Vetistelystä tai pehmopornosta ei ole silti tietoakaan, tarvittaessa Guadagnino kiristää suhteeseen heittäytymäisillään olevan vaimon kävelyretkestäkin laatujännärin tehoja.

Sisältö ei ole italialaismelodraaman vahvin valtti, mutta teos on silti enemmän kuin pelkkä kuriositeetti. Siinä sivutaan kriittisesti vaurauden varjossa kohti henkistä tukehtumista kulkeneen teollisuussuvun sulkeutuneisuutta ja konservatiivisuutta sekä todistetaan ettei pysyvä onni olekaan omaisuutta.

Guadagnino ei myöskään epäröi huipentaa pakkopaidoista irtautumisen hekumallisuutta väärällään olevaa ohjaustyötään huikean teatraaliseen, keskeiset henkilöt yhteen kokoavaan hiljaisen hysterian loppunäytökseen, josta Douglas Sirk olisi ylpeä.