Särkynyt (2012)

Ohjaus: Rufus Norris

★★☆☆☆

Porvarillisen lähiöelämän siivon julkisivun takana piilevää pahoinvointia ovat kartoittaneet 1990-luvulta lähtien etenkin lukuisat amerikkalaiselokuvat, mutta nyt vuorossa on brittiohjaaja Rufus Norris esikoisohjauksellaan, joka esitettiin Cannesin filmijuhlilla viime keväänä.

Se sijoittuu yhteen Pohjois-Lontoon tavallisen keskiluokkaiseen naapurustoon, jonka arkisen turvallisuuden suistaa raiteiltaan käsittämättömältä näyttävä väkivallanteko keskellä päivää. Silmittömän aggression kohteeksi joutuu vieläpä kehitystasoltaan jälkeenjäänyt nuorukainen, jota hyökkääjä luulee virheellisesti raiskaajaksi.

Tapausta todistava juristin yksitoistavuotias tytär on pahoinpidellyn ystävä mutta ei kykene nopeuttamaan tämän toipumista ja estämään romahtamista lopulta mielisairaalaan. Yritykset sovitella kurjaa tapahtumaa kaikuvat kuuroille korville, sillä lyöjä paljastuu vaimonsa menetyksestä katkeroituneeksi, kolmea rääväsuista tytärtään pakkomielteisesti suojelevaksi yksinhuoltajaksi.

Sikäläistä lainsäädäntöä tarkemmin tuntematta voi vain ihmetellä, etteivät poliisi ja oikeuslaitos kykene rankaisemaan törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkit täyttävän rikoksen tekijää, joka ei osoita minkäänlaisia katumuksen merkkejä.

Peruuttamattoman rumaa

Väkivallan realistisen puolen esiin kääntävä Särkynyt (2012) haluaa todistaa iskujen peruuttamattoman rumuuden tapahtumaketjullaan, joka ei ole kenenkään kontrollissa, vaikka osapuolina ovat myös täysivaltaiset aikuiset. Syyllinen saa jatkaa uhkaavaa käytöstään, hänen jälkikasvunsa toistaa isältään oppimaansa ja koko kulmakunta on lopulta kaaoksessa.

Kasautuvaa kauheutta on kuin Aku Louhimiehen pessimistisissä filmeissä, ja vain lakimiehen nuoren tyttären ensi-ihastus luo hetken valoa kerrontaan ennen kuin kihisevä kiukku etsii taas uuden purkautumiskanavan. Hermokimpun puutteet kasvattajana alleviivautuvat syiksi myrkylliseen satoon, jota kaikkien on kauhominen.

Debyyttifilmeille tyypillinen säväyttämisen tarve ja kaiken kertomisen kaipuu näkyy lopputuloksessa materiaalin mässäilevänäkin laveutena, sillä väkivallan lisäksi siinä siis sivutaan äidittömyyttä, yksinhuoltajaisien ja tyttärien suhteita, uusperheiden muodostumista, koulukiusaamista ja mielenterveysongelmia.

Tendenssimäisestä kokonaisuudesta muodostuu enemmän fatalistinen kuin loogisia syy-seuraus-suhteita arvostava teos niin juonellisesti kuin sisällöllisestikin. Visuaalisesti elokuvassa näkyvät televisiorealismin perin latteat vaikutteet.