Somewhere (2010)

Ohjaus: Sofia Coppola

★★☆☆☆

Sofia Coppolan ura elokuvissa käynnistyi sylivauvana isänsä Francis Coppolan Kummisedässä (1972). Lehdistö leipoi teini-ikäisestä tyttärestä syntipukin mafiasaagan päätösosan (1990) vaikeuksille julmuutta hipovalla tavalla, puuttuen erityisesti hänen ulkonäköönsä.

Elämänmittainen taival yksityisyyden vievällä alalla nimekkään elokuvasuvun perillisenä ei voi siis olla näkymättä sittemmin omaääniseksi ohjaajaksi ryhtyneen, nyt 39-vuotiaan naisen aihevalinnoissa, joiden valokeilassa usein loistavat julkisuus, kuuluisuuden kirot ja menestyksen varjopuolet.

Niistä lävistyvää teemaa vauraudestaan vieraantuneiden ihmisten yksinäisyydestä Coppola jatkaa Venetsian elokuvajuhlilla pääpalkinnon saaneella teoksellaan, jonka lähin vertailukohde on hänen toinen ja toistaiseksi juhlituin ohjaustyönsä Lost in Translation (2003), Tokion neonvaloviidakkoon sijoittuva ikääntyneen näyttelijän ja hyljeksityn nuoren naisen epätodennäköisen ystävyyden kaihoromanttinen kuvaus.

Siitä lupaus sai historiallisen kiinnityksen ohjaajan Oscar-palkintoon ensimmäisenä amerikkalaisena naisena, mutta lasikatto murtui vasta viime talvena Kathryn Bigelown voitonjuhlassa. Käsikirjoituksesta pysti kuitenkin heltisi.

Motivaatio-ongelmia

Uuden teoksensa päähenkilöksi Coppola kelpuuttaa jälleen motivaatio-ongelmaisen näyttelijämiehen, jonka päihteidenhuuruiset päivät kiertävät kehää. Luksushotellin sviittiä kotinaan pitävän Johnny Marcon ihmissuhteet ovat riekaleina, mutta äitinsä kanssa elävä varhaisnuori tytär ajattelee silti isästään hyvää.

Tämän saapuminen väsyneesti päivänsä käynnistävän ja ne turhan usein tiedottomana päättävän Johnnyn vastuulle muutaman päivän ajaksi on kertomuksen varsinainen ydin. Kuten Coppolan filmeissä on tapana, alkaa vaihe, jota henkilöt eivät ole itselleen tilanneet, mutta jonka kanssa heidän on hetken tultava toimeen.

Epämääräinen paikkaansa kuulumattomuus, juonettomuus, paikallaan polkevuus ja alakuloisuus muodostavat tyhjyyteen tuijottelun sävyt. Pienellä budjetilla tehdyssä, ohjaajan myös käsikirjoittamassa elokuvassa ei tapahdu oikein mitään ja jo sen ensimmäinen näytös todistaa ohjaajan taipumusta venyttää niitä tarpeettomasti. Vuorosanojakin on niukanlaisesti ja pääosin ne koostuvat turtuneen tähden henkistä maisemaa kuvaavista töksähtelevistä tokaisuista.

Johnny Marco ei ole välkyimmästä päästä, mutta ennen kaikkea häneltä puuttuu kunnianhimoa sekä ammatissaan että yksityiselämässään. Lausahdukset siis vastaavat sisällön tarpeita, mutta Hollywoodin hämyisiä mahdollisuuksia ahmivien nousukkaiden tyypittely jää silti perin kliseiseksi ja sikäli turvalliseksi.

Lankoja ei vedetä tiukalle

Kohtaustensa merkityksiä alleviivaamaton henkilötutkielma ei onneksi lipsahda marttyyritarinaksi antisankarin ahdingosta eikä myöskään kaikkein tyypillisimmäksi kehityskertomukseksi. Rooliinsa istuva entinen rämäpäinen nuorisotähti Stephen Dorff ei kerjää sääliä lasittuneena roolimallina eikä voisikaan, sillä etenkin ulkoisilla mittareilla hänellä menee hyvin. Jotakin ehkä puuttuu, mutta siitä mies ei tiedä vielä itsekään. Orastava yhteys tytär Cleoon (Dakotan pikkusisko Elle Fanning) syntyy sanottamasti heidän kilpaillessaan kitaransoitossa pelikonsolilla.

Loppukohtaus on tunteikas, tehokas ja puhdistava, Coppolan miesystävän johtaman Phoenixin vaikuttavalla musiikilla on siinä merkitystä, mutta voiko ratkaisua pitää nähdyn jälkeen totena, onkin jo paljon mutkikkaampi kysymys. Herkällä ohjaajalla on riipaisevia lankoja käsissään, mutta hän jättää vetämästä niiden päässä olevia henkilöitään tiukalle. Apatia on ilmeisen tarkoituksellisesti viety ilmaisutyyliin saakka, mutta sen seurauksena henkilötkin jäävät samantekeviksi.