lauantai 14. joulukuuta 2013

Hereafter (2010)

Ohjaus: Clint Eastwood

★☆☆☆☆
Uskontoihin kiinteästi kytkeytyvää keskustelua kuolemanjälkeisen elämän muodoista käydään myös länsimäisen filosofian arkkitehtien kirjoituksissa. Platonin kaikuja edesmennyttä opastavasta suojelushengestä ja Vainajalaan kaapatuista kummituksista voi halutessaan kuulla tiibetiläisbuddhistien kuolleiden kirjassa, jonka sielunvaelluksesta jälleensyntymiseen ulottuvaa teemaa Gaspar Noé mukailee pastellimelodraamassaan Enter the Void (2010). Noén hämärä logiikka harhauttaa tuonpuoleisen maan päällä päämäärättöminä harhailevien ulkopuolisten vieraantuneisuuden seuraavaksi asteeksi.

Hereafter (2010) ei laskettele vastaavaa kuumehuumeista lorua, mutta määrittelee tyylinsä heti ensimmäisissä, Kaakkois-Aasiaan sijoittuvissa otoksissa. Lomailevan pariskunnan heräiltyä auringonpaisteiseen aamuun vain joutuakseen toisistaan dramaattisesti eroon ollaan samalla kertaa lähellä yleistä tapahtumakuvausta luonnon valtavien voimien kanssa kamppailevista ihmismassoista ja äärimmäisen yksityistä sekä subjektiivista rajakokemusta.

Kuvat eivät suoraan heijastele minkään maailmanuskonnon opetuksia sellaisenaan, mutta niissä sivutaan kuoleman portteja kolkutelleiden kaikkialla kirjaamia muistikuvia kirkkaasta valosta ja ruumiista irtautumisesta, mitä jotkut pitävät todisteena korkeamman johdatuksesta.

Näitä kertomuksia saattavat kuitenkin värittää niin henkilökohtaiset uskomukset kuin populaaripsykologiankin synnyttämät ennakko-oletukset, joten ainakin tieteelliseltä näytöltään niitä pidetään epäluotettavina. Kokijastaan varmasti voimallista ilmiötä valtaosa tutkijoista tulkitsee yksinkertaisesti aivotoiminnan häiriöinä, mutta elokuvat voivat toki ottaa vapauksia vertaillessaan todellisuuden tasoja.

Kolme tarinaa

Pyrkiessään ankkuroimaan kerrontansa arkirealistiseen virtaan teoksen kolmeen maahan ja toisiaan täydentävään sekä hiljalleen lähentyvään episodiin jakautuva kuvaus traagisten iskujen koulimien henkilöjen pyrkimyksistä ymmärtää kokemuksiaan avautuu huomiota herättävän verkkaisesti. Tyylistä ei voi erehtyä, mutta aihevalintana Hereafter on Clint Eastwoodin uran erikoisin veto.

Aseitaan ja rystysiään paukuttelevista vähäpuheisista erakoista kertovissa, usein maanpäälliseen luontoon juurevasti iskostuvissa elokuvissaan Eastwood on vanhemmiten pitänyt tärkeänä irrottautua hänet tähtiin nostaneesta koston mentaliteetista ja suoraviivaisesta toiminnasta. Ehkä tällaisen yhä jatkuvan privaatin tilinteon teeman näkökulmasta kahdeksankymppisen veteraanin uutuus alkaakin vaikuttaa kohtalaisen johdonmukaiselta jatkolta eutanasian oikeutusta mietiskelevälle Million Dollar Babylle (2004) ja sovituksen mahdollisuutta painottavalle Gran Torinolle (2008).

Katastrofista järkyttynyt ranskalainen toimittajanainen palaa työhönsä televisioon suositun poliittisen makasiiniohjelman ankkuriksi vain huomatakseen ettei kykene enää miellyttämään esimiehiään, katsojiaan, kustantajiaan tai poikaystäväänsä. Toisaalla sureva englantilaispoika kiertää huijarimeediolta toiselle saadakseen vastauksia mieltään vaivaaville kysymyksille päätyen pyytämään apua amerikkalaiselta duunarimieheltä, elokuvan ilmeisesti ainoalta oikealta näkijältä.

Tuntemattoman edessä

Välttääkseen vaikuttamasta heti täydellisiltä humpuukinkaupustelijoilta Eastwood ja käsikirjoittajansa Peter Morgan jättävät visualisoimatta yksinäistä arkeaan elävän miekkosen näyt. He myöntävät toisten menetyksillä ahnehtivien roistojen kyyniset motiivit, mutta jättävät oven auki muunkinlaisten mahdollisuudelle.

Silti katsojan on vaikea olla tuskastumatta takkiaan kääntelevän välittäjän käsikosketuksesta herkistyvien istuntojen aikana, jotka vaikuttavat kuin tehdyiltä höynäytykseen jo etukäteen suostuneille. Missä kuvion sinänsä ymmärrettävä lohduttava merkitys loppuu ja vaarallinen alkaa, jää käytännössä kokonaan osoittelevan pintakerroksen alle.

Hereafter on laahustavaa ja psyykkisiltä jännitteiltään valjua kerrontaa, josta nousee ennen kaikkea esiin ihmisten heikkous tuntemattoman edessä. Arkisen miljöön herättämät odotukset hautautuvat yliluonnollisella filirttailuun, josta pehmentynyt ohjaaja ei malta olla riisumatta edes sentimentaalisen nyyhkyttelyn taakkaa. Selvempi siirtyminen fantasian alueelle voisi keventää aihetta naturalismin tarpeesta ja vaatimuksista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti