Ohjaus: Terrence Malick
★★★★★
Terrence Malick on aikamme salaperäisimpiä elokuvaohjaajia. Valmistettuaan 1970-luvulla kaksi lyyristä mestariteosta Julma maa (1973) ja Onnellisten aika(1978) hän katosi kokonaan julkisuudesta kahdeksi vuosikymmeneksi. Hänen vaiheistaan tiedetään niukalti, tiettävästi ohjaaja hahmotteli pitkään elokuvaa maailman luomisesta ja hän opetti Ranskassa filosofiaa. Pitkä hiljaiselo katkesi vasta James Jonesin romaanista muokatulla elokuvalla, alkujaan yhdeksäntuntiseksi suunnitellulla sotaeepoksella Veteen piirretty viiva (1998).
Haastatteluista ja valokuvista kieltäytyvän Malickin ehdottomuus taiteilijana ja yksityiselämänsä rajoista kiinnipitävänä kansalaisena on vain kasvattanut ohjaajan sädekehää, eikä hän uusimmankaan teoksensa kohdalla poikennut valitsemaltaan linjalta. Foxin studiota hän piti varpaillaan leikkaamalla valmiin, amerikkalais-kriitikoille jo näyttämänsä 150-minuuttisen elokuvan uudelleen.
Lopulta ohjaaja päästi levitykseen tämän 138-minuuttisen version, joka meillä Suomessakin nähdään.
Löytämisen ihme, tietämisen suru
Kuten kolmikymmenvuotisen uran suppean filmografian varhaisemmatkin ohjaustyöt, myös The New World (2005) käyttää historiallisia kehyksiään yleispätevien kosketuspintojen kirkastamiseen. Jälleen kerran ohjaaja asemoi päähenkilönsä itseään isompien prosessien vastentahtoisiksi heijastajiksi, kun länsimaisen sivistyksen imperialistinen valloittamisvimma levittäytyy alistamiskoneistoineen luonnontilassa elävän sivilisaation ylle.
Viattomuuden riistämisestä maksavat hintaa paitsi koskemattomuutensa menettänyt utooppinen tyyssija, myös päälle vyöryvää aggressiivista edistystä julistava uusi maailma. Veteen piirretty viiva onkin elokuvan henkinen ja fyysinen sisarteos.
Päällisin puolin tarina kertoo Amerikkaan saapuvista englantilaisista löytöretkeilijöistä 1600-luvun alussa, kun he itäiseen Virginiaan rantauduttuaan perustavat siirtokunnan väkivalloin intiaanien asuinmaille.
Koska huonosti varastautuneet britit käyvät kapinamielisinä ja olosuhteisiin sopeutumattomina kuolinkamppailua hyytävää talvea vastaan, he lähettävät omapäisen kapteenin John Smithin neuvottelemaan alkuperäisasukkaiden kanssa. Leirillä sotilas säilyttää henkensä heimon tyttären väliintulolla, mutta maailmojen traagiselta törmäykseltä kukaan ei voi enää välttyä.
Katseet kohtaavat ja mikään ei ole enää niin kuin ennen.
Mielen liikkeitä, sydämen ääniä
Terrence Malickia ovat ikävystyttämimmät arvostelijat syyttäneet teennäisestä filosofoinnista, vaikka henkilöiden tuntemuksiin, pelkoihin ja toiveisiin paneutuvat mietelmät asettuvat täyteläisiksi osiksi ohjaajan suvereenisti hallitsemaa tuonpuoleista ilmaisukieltä.
Henkilöiden sisin avautuu kuin kuiskauksina neitseellisen paratiisin tuulessa, mitä elokuvan viipyilevät otokset taipuvasta ruohosta, lehtien lävitse siivilöityvistä auringonsäteistä, heinäsirkkojen surinasta ja hiljaisuuden jyrinästä vihjailevasti täydentävät.
Realististen päivityskatsausten sijasta ohjaajaa kiinnostavat runollisuuteen kurkottavat pohdinnat kaikkein olennaisimmista asioista: rakkaudesta, ihmisen taipumuksesta pahaan ja ennen kaikkea luonnon ensisijaisuudesta. Tärkeänä johtolankana sisältöön toimii Wagnerin sävellys Rheingold, jolla Malick viittaa ihmiskunnan vääristyneeseen rikkauksien tavoitteluun.
Ulkoisilla tapahtumilla on Malickin teoksissa niukalti merkitystä, joten kärsivällisyyttä hitaasti muotoutuvat jännitteet vaativat. Kun mielen liikkeitä ja sydämen ääniä kuviksi tulkitseva ohjaaja lopulta raottaa laveasti rakentuneen teoksen inhimillisiä kohtaloniskuja, riittävät salamannopeat leikkaukset ihmisten kasvoista, ontoista juhlista ja tyhjistä vuoteista lävistämään huolellisesti koristellun ulkokuoren.
Toisessa uudessa maailmassa, Englannin kuninkaan vauraassa hovissa eksyneestä luonnonlapsesta on tullut häkkiin teljetty lintu, jonka tulevaisuus on jo pedattu.
Suuren ohjaajan kädenjälki
Pocahontasin myyttistä kertomusta lähtökohtanaan käyttävä elokuva hurmioituu vehreistä maisemista surren alkukantaisen maailman menettämistä, mutta uskoen silti kulttuurien kohtaamiseen.
The New World on välitön klassikko kehityksessä uhrattavasta perinnöstä, mutta sen viitselisiäisyyttä kysyvään rytmiin ja aistivoimaiseen ilmaisuun kestää hetki sopeutua. Yksityinen ja yleinen sulautuvat ohjaajan ainutlaatuisessa kädenjäljessä.
Haastatteluista ja valokuvista kieltäytyvän Malickin ehdottomuus taiteilijana ja yksityiselämänsä rajoista kiinnipitävänä kansalaisena on vain kasvattanut ohjaajan sädekehää, eikä hän uusimmankaan teoksensa kohdalla poikennut valitsemaltaan linjalta. Foxin studiota hän piti varpaillaan leikkaamalla valmiin, amerikkalais-kriitikoille jo näyttämänsä 150-minuuttisen elokuvan uudelleen.
Lopulta ohjaaja päästi levitykseen tämän 138-minuuttisen version, joka meillä Suomessakin nähdään.
Löytämisen ihme, tietämisen suru
Kuten kolmikymmenvuotisen uran suppean filmografian varhaisemmatkin ohjaustyöt, myös The New World (2005) käyttää historiallisia kehyksiään yleispätevien kosketuspintojen kirkastamiseen. Jälleen kerran ohjaaja asemoi päähenkilönsä itseään isompien prosessien vastentahtoisiksi heijastajiksi, kun länsimaisen sivistyksen imperialistinen valloittamisvimma levittäytyy alistamiskoneistoineen luonnontilassa elävän sivilisaation ylle.
Viattomuuden riistämisestä maksavat hintaa paitsi koskemattomuutensa menettänyt utooppinen tyyssija, myös päälle vyöryvää aggressiivista edistystä julistava uusi maailma. Veteen piirretty viiva onkin elokuvan henkinen ja fyysinen sisarteos.
Päällisin puolin tarina kertoo Amerikkaan saapuvista englantilaisista löytöretkeilijöistä 1600-luvun alussa, kun he itäiseen Virginiaan rantauduttuaan perustavat siirtokunnan väkivalloin intiaanien asuinmaille.
Koska huonosti varastautuneet britit käyvät kapinamielisinä ja olosuhteisiin sopeutumattomina kuolinkamppailua hyytävää talvea vastaan, he lähettävät omapäisen kapteenin John Smithin neuvottelemaan alkuperäisasukkaiden kanssa. Leirillä sotilas säilyttää henkensä heimon tyttären väliintulolla, mutta maailmojen traagiselta törmäykseltä kukaan ei voi enää välttyä.
Katseet kohtaavat ja mikään ei ole enää niin kuin ennen.
Mielen liikkeitä, sydämen ääniä
Terrence Malickia ovat ikävystyttämimmät arvostelijat syyttäneet teennäisestä filosofoinnista, vaikka henkilöiden tuntemuksiin, pelkoihin ja toiveisiin paneutuvat mietelmät asettuvat täyteläisiksi osiksi ohjaajan suvereenisti hallitsemaa tuonpuoleista ilmaisukieltä.
Henkilöiden sisin avautuu kuin kuiskauksina neitseellisen paratiisin tuulessa, mitä elokuvan viipyilevät otokset taipuvasta ruohosta, lehtien lävitse siivilöityvistä auringonsäteistä, heinäsirkkojen surinasta ja hiljaisuuden jyrinästä vihjailevasti täydentävät.
Realististen päivityskatsausten sijasta ohjaajaa kiinnostavat runollisuuteen kurkottavat pohdinnat kaikkein olennaisimmista asioista: rakkaudesta, ihmisen taipumuksesta pahaan ja ennen kaikkea luonnon ensisijaisuudesta. Tärkeänä johtolankana sisältöön toimii Wagnerin sävellys Rheingold, jolla Malick viittaa ihmiskunnan vääristyneeseen rikkauksien tavoitteluun.
Ulkoisilla tapahtumilla on Malickin teoksissa niukalti merkitystä, joten kärsivällisyyttä hitaasti muotoutuvat jännitteet vaativat. Kun mielen liikkeitä ja sydämen ääniä kuviksi tulkitseva ohjaaja lopulta raottaa laveasti rakentuneen teoksen inhimillisiä kohtaloniskuja, riittävät salamannopeat leikkaukset ihmisten kasvoista, ontoista juhlista ja tyhjistä vuoteista lävistämään huolellisesti koristellun ulkokuoren.
Toisessa uudessa maailmassa, Englannin kuninkaan vauraassa hovissa eksyneestä luonnonlapsesta on tullut häkkiin teljetty lintu, jonka tulevaisuus on jo pedattu.
Suuren ohjaajan kädenjälki
Pocahontasin myyttistä kertomusta lähtökohtanaan käyttävä elokuva hurmioituu vehreistä maisemista surren alkukantaisen maailman menettämistä, mutta uskoen silti kulttuurien kohtaamiseen.
The New World on välitön klassikko kehityksessä uhrattavasta perinnöstä, mutta sen viitselisiäisyyttä kysyvään rytmiin ja aistivoimaiseen ilmaisuun kestää hetki sopeutua. Yksityinen ja yleinen sulautuvat ohjaajan ainutlaatuisessa kädenjäljessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti