Ohjaus: Kevin Macdonald
★☆☆☆☆
Yleistä suuttumusta kaiketi seuratakseen yhdysvaltalainen media ryhmittyi sangen yksimielisesti kovaa linjaa vetävän oikeistohallituksen taakse vuosikymmenen alussa tapahtuneen terrori-iskun jälkimainingeissa.
Neljäs valtiomahti unohti uutteran ja kriittisen uutistyön arvon ja vaihtoi lyhytnäköisesti myötäkarvaiseen hännystelyyn. Sillä se aiheutti tiedostusvälineiden maineelle arvaamattomia vahinkoja, kun sumuverho poliittisten huijausten yltä alkoi hälventyä.
Tuskin on sattumaa, ettei sokeina vuosina jälleen kerran ryvettyneiltä Hollywoodin filmistudioilta ilmestynyt aikoihin journalisteja sankareinaan liputtavia ohjaustöitä, vaikka lehtimiehet muutoin kuuluvat elokuvamaailman kuvatuimpiin ammattiryhmiin heti poliisien, asianajajien ja poliitikkojen jälkeen.
Heistä poiketen tutkivien toimittajien työskentelytapoja ei koskaan viihteessä kyseenalaisteta, mutta esimerkiksi sotareportterien moraalista Oliver Stone on tulittanut hankalia kysymyksiä.
Asenteiltaan vanhakantainen State of Play (2009) on ensimmäinen suuren mittaluokan Hollywood-teos, joka palauttaa ryvettyneen vahtikoiran asemiinsa haukkumaan totuutta pintaan politiikan ja talousvaikuttajien hämäräpuuhista.
Sen ohjaajaksi palkattiin sumujen saarelta länteen loikannut skotlantilainen Kevin Macdonald, joka käynnisti uransa dokumentaristina. Hänen todellinen pääsylippunsa on kuitenkin The Last King of Scotland (2006), Ugandan diktaattori Idi Aminin ja hänen brittilääkärinsä ongelmallinen muotokuva, josta maanisesti näytellyt Forest Whitaker kuittasi Oscar-palkinnon.
Renkenä tilaustyössä
Rengeksi tilaustyöhön päätyneen skottiohjaajan panosta keskeisemmäksi elokuvassa nousee Matthew Michael Carnahanin käsikirjoitus, jossa on samankaltaisesti oikeansuuntaisia ideoita kuin hänen aikaisemmassa skenaariossaan, Robert Redfordin puisevaan ohjaukseen päätyneessä luennossaLions for Lambs (2007).
Kummassakin epäillään, kärjistetään ja arvostellaan, mutta niin rippikoulumaisesti tai lajityypillisesti, ettei vallanpitäjien tarvitse ainakaan yöuniaan menettää.
Jutun juoni kiertyy turvallisuuspalveluja valtiolle myyvän suuryrityksen komiteakuulustelujen ympärille, joita vetää nuori politiikan lupaus, jolle on syntynyt runsaasti epäluuloja firman ulkoistamistoimien aiheuttamista eduista.
Julkisen kuulustelun keskeyttää komiteassa työskennelleen nuoren naisen murha, jonka seurauksena hänen kanssaan avioliiton ulkopuolisessa suhteessa ollut poliitikko joutuu myrskyn silmään.
Outoa yhteensattumaa alkaa selvitellä miehen opiskeluaikainen reportteriystävä, joka metsurimaisesta ulkomuodostaan ja lojaliteettien ristiriidoista huolimatta lukeutuu tinkimättömään toimittajakuntaan, joka vieroksuu nykyaikaisia ja juorujournalismiksi leimaamiaan verkkojulkaisun muotoja.
Lehteen luettua blogia kirjoittava naistulokas päätyy kuitenkin hänen epätodennäköiseksi kollegakseen.
Syytökset lentävät tiuhaan
Tasapuolisesti moni kansalaisten parhaaksi luoduista ja heidän otteestaan irronneista instituutioista joutuu elokuvan aikana suurennuslasin alle, mutta tekijät päästävät liian monta peluria pälkähästä. Virheet henkilökohtaisessa elämässä ovat raskaita, mutta niitä puhdistetaan ammatillisissa ryhtiliikkeissä.
Poliittisena jännityselokuvana State of Play sortuu juonessaan häiritseviin epäjohdonmukaisuuksiin. Esimerkiksi nuori naistoimittaja ei ole moksiskaan todistettuaan läheltä hirvittävää luotinäytelmää.
Yhteiskuntakriittisenä syväluotauksena teos eksyy henkilösuhteiden kiemuroihin ja kadottaa tyystin vallan läpinäkyvyyttä epäilevän lähtökohtansa purevuuden.
Journalistisen arjen kuvauskaan ei kokonaisuutena vakuuta, vaikka alan ajautuminen markkinamiesten painostuksen alaiseksi myönnetäänkin todeksi. Pisteliäät luonnehdinnat jäävät toiminnallisen tarinanjuoksutuksen ja sankariyksilöiden jalkoihin.
Neljäs valtiomahti unohti uutteran ja kriittisen uutistyön arvon ja vaihtoi lyhytnäköisesti myötäkarvaiseen hännystelyyn. Sillä se aiheutti tiedostusvälineiden maineelle arvaamattomia vahinkoja, kun sumuverho poliittisten huijausten yltä alkoi hälventyä.
Tuskin on sattumaa, ettei sokeina vuosina jälleen kerran ryvettyneiltä Hollywoodin filmistudioilta ilmestynyt aikoihin journalisteja sankareinaan liputtavia ohjaustöitä, vaikka lehtimiehet muutoin kuuluvat elokuvamaailman kuvatuimpiin ammattiryhmiin heti poliisien, asianajajien ja poliitikkojen jälkeen.
Heistä poiketen tutkivien toimittajien työskentelytapoja ei koskaan viihteessä kyseenalaisteta, mutta esimerkiksi sotareportterien moraalista Oliver Stone on tulittanut hankalia kysymyksiä.
Asenteiltaan vanhakantainen State of Play (2009) on ensimmäinen suuren mittaluokan Hollywood-teos, joka palauttaa ryvettyneen vahtikoiran asemiinsa haukkumaan totuutta pintaan politiikan ja talousvaikuttajien hämäräpuuhista.
Sen ohjaajaksi palkattiin sumujen saarelta länteen loikannut skotlantilainen Kevin Macdonald, joka käynnisti uransa dokumentaristina. Hänen todellinen pääsylippunsa on kuitenkin The Last King of Scotland (2006), Ugandan diktaattori Idi Aminin ja hänen brittilääkärinsä ongelmallinen muotokuva, josta maanisesti näytellyt Forest Whitaker kuittasi Oscar-palkinnon.
Renkenä tilaustyössä
Rengeksi tilaustyöhön päätyneen skottiohjaajan panosta keskeisemmäksi elokuvassa nousee Matthew Michael Carnahanin käsikirjoitus, jossa on samankaltaisesti oikeansuuntaisia ideoita kuin hänen aikaisemmassa skenaariossaan, Robert Redfordin puisevaan ohjaukseen päätyneessä luennossaLions for Lambs (2007).
Kummassakin epäillään, kärjistetään ja arvostellaan, mutta niin rippikoulumaisesti tai lajityypillisesti, ettei vallanpitäjien tarvitse ainakaan yöuniaan menettää.
Jutun juoni kiertyy turvallisuuspalveluja valtiolle myyvän suuryrityksen komiteakuulustelujen ympärille, joita vetää nuori politiikan lupaus, jolle on syntynyt runsaasti epäluuloja firman ulkoistamistoimien aiheuttamista eduista.
Julkisen kuulustelun keskeyttää komiteassa työskennelleen nuoren naisen murha, jonka seurauksena hänen kanssaan avioliiton ulkopuolisessa suhteessa ollut poliitikko joutuu myrskyn silmään.
Outoa yhteensattumaa alkaa selvitellä miehen opiskeluaikainen reportteriystävä, joka metsurimaisesta ulkomuodostaan ja lojaliteettien ristiriidoista huolimatta lukeutuu tinkimättömään toimittajakuntaan, joka vieroksuu nykyaikaisia ja juorujournalismiksi leimaamiaan verkkojulkaisun muotoja.
Lehteen luettua blogia kirjoittava naistulokas päätyy kuitenkin hänen epätodennäköiseksi kollegakseen.
Syytökset lentävät tiuhaan
Tasapuolisesti moni kansalaisten parhaaksi luoduista ja heidän otteestaan irronneista instituutioista joutuu elokuvan aikana suurennuslasin alle, mutta tekijät päästävät liian monta peluria pälkähästä. Virheet henkilökohtaisessa elämässä ovat raskaita, mutta niitä puhdistetaan ammatillisissa ryhtiliikkeissä.
Poliittisena jännityselokuvana State of Play sortuu juonessaan häiritseviin epäjohdonmukaisuuksiin. Esimerkiksi nuori naistoimittaja ei ole moksiskaan todistettuaan läheltä hirvittävää luotinäytelmää.
Yhteiskuntakriittisenä syväluotauksena teos eksyy henkilösuhteiden kiemuroihin ja kadottaa tyystin vallan läpinäkyvyyttä epäilevän lähtökohtansa purevuuden.
Journalistisen arjen kuvauskaan ei kokonaisuutena vakuuta, vaikka alan ajautuminen markkinamiesten painostuksen alaiseksi myönnetäänkin todeksi. Pisteliäät luonnehdinnat jäävät toiminnallisen tarinanjuoksutuksen ja sankariyksilöiden jalkoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti