Ohjaus: Oskari Pastila
★★☆☆☆
Jos haluaa saada jonkinlaisen kuvan Suomessa harjoitettavasta puoliammattimaisesta seurapalloilutoiminnasta, arvioin Oskari Pastilandokumenttielokuvan valaisevan sitä kohtalaisen uskottavasti. Ikävä kyllä, tekee mieli lisätä.
Sen sijaan varsinaista lajia, pääsarjatason koripalloilua, kiikaroidaan epäkiinnostavasti ja tarkoituksellisen toissijaisesti. Ohjaaja väijyy eteläsuomalaisen pikkukaupungin palloiluylpeyttä kuin hai saalistaan, sillä hän aavistaa heidän ulapalla siintävään unelmaansa johtavalle reitille kätkeytyneet kivikkoiset karit
Säännöt ja haaveet uusiksi
Kun kotoisesta koripalloliigastamme poistettiin kaudeksi 2006-07 EU-maiden ulkopuolelta tulevien pelaajien käyttöä rajoittava kiintiö, uumoilee sarjan toiseksi viimeiselle sijalle edellisellä kaudella päätynyt Porvoon Tarmo ponkaisevansa oitis huipulle uutta sääntöä hyödyntämällä.
Se tuplaa kerralla budjettinsa sekä palkkaa arkijärkeä uhmaten toisiaan jo entuudestaan karsastavat uuden managerin ja päävalmentajan.
Lisäksi joukkue testaa useita lähinnä Afrikasta ja Amerikasta rahdattuja koripalloilijoita, koska he tulevat paljon halvemmiksi kuin suomalaiset huippupelurit. Osa heistä näyttää jo lentokentällä mieluummin onnenonkijoilta kuin lajiominaisuuksiltaan häikäiseviltä ammattilaisurheilijoilta.
Portin paratiisiin luullaan taas löytyvän summamutikassa, vaikka tie lämpimään on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Ilmeisen ajattelematon seurajohto luo kahden lautasen ongelman jättämällä pelaajapalkkiot managerin talousvastuun ja -ohjauksen ulkopuolelle.
Nimekäs valmentaja on puolestaan hilannut kyseisen kuluerän kattoon omissa sopimusneuvotteluissaan puheenjohtajan kanssa. Ovelan taktikon ei tarvitse vastata managerille yhtään mistään, vaan saa hääräillä kuinka parhaaksi taitaa.
Ongelmien oraat kasvavat ja kehittyvät
Henkilökemioiden ongelmat ja kaikkinainen muu amatöörimäisyys kertautuvat tietysti toiminnassa: pelaajille vuokratut asunnot menevät alta tai ovat kalustamattomia eikä manageri aina tiedä uusista pelaajista, vaikka heistä on jo jutut lehdissä.
Omanarvontuntoinen päävalmentaja supattelee ilkeyksiä selän takana sekä tuskailee toiminnan tehottomuutta ja parhaansa sentään yrittävää manageria, kääntämättä itse tikkua ristiin tilanteen korjaamiseksi. Kumpikaan ei varsinaisesti vakuuta työnsä tuloksilla, mutta kyvykkäimmät tohelot löytyvät silti seurajohdosta.
Maailman menosta on paha mennä sanomaan, mutta jotakin perisuomalaista tässä tunaroinnissa, kyräilyssä ja sokeassa oman haudan kaivuussa on. Mieluummin riemutaan kumppanin kompastelusta kuin omasta onnistumisesta.
Kotimaiset pelaajat jähmettyvät statisteiksi ja ulkomaiset urheilijat epäuskoaan äimisteleviksi pelinappuloiksi hölmöläisten häsläilyissä.
Kaikki keskeiset esiintyjät ovat suostuneet kuvattavaksi mukaan, mutta en pidä seuratoimintaan liittymättömien yksityishenkilöiden identiteetin paljastavista kaupunkikohtauksista, joista syntyy kohteitaan kunnioittamaton kuva.
Pelikauden vaiheita kartoittavasta televisiosarjasta kieli poskessa leikatuksi dokumenttielokuvaksi typistynyt Täynnä Tarmoa (2009) kelpaa kuitenkin varoittavaksi esimerkiksi organisatorisesta epäjärjestyksestä.
Kyse ei ole niinkään lajituntemuksen puutteesta kuin puskasta laput silmillä johdetun työskentelykulttuurin haaksirikosta. Meno on surkuhupaisaa, mutta enemmän surkeaa kuin hupaisaa.
Katsoja saattaa yllättyä vaanimisdokumentin lopussa. Vaikkei joukkue menestykään kuten käytetyt eurot antavat odottaa, voi nähtyyn suhteutettua urheilullista lopputulosta pitää vähintäänkin kunniallisena.
Syntyy vahva epäily ohjaajan tarkoitusperistä näyttää vain noloudet, vaikka jossakin todistettavasti onnistuttiinkin.
Sen sijaan varsinaista lajia, pääsarjatason koripalloilua, kiikaroidaan epäkiinnostavasti ja tarkoituksellisen toissijaisesti. Ohjaaja väijyy eteläsuomalaisen pikkukaupungin palloiluylpeyttä kuin hai saalistaan, sillä hän aavistaa heidän ulapalla siintävään unelmaansa johtavalle reitille kätkeytyneet kivikkoiset karit
Säännöt ja haaveet uusiksi
Kun kotoisesta koripalloliigastamme poistettiin kaudeksi 2006-07 EU-maiden ulkopuolelta tulevien pelaajien käyttöä rajoittava kiintiö, uumoilee sarjan toiseksi viimeiselle sijalle edellisellä kaudella päätynyt Porvoon Tarmo ponkaisevansa oitis huipulle uutta sääntöä hyödyntämällä.
Se tuplaa kerralla budjettinsa sekä palkkaa arkijärkeä uhmaten toisiaan jo entuudestaan karsastavat uuden managerin ja päävalmentajan.
Lisäksi joukkue testaa useita lähinnä Afrikasta ja Amerikasta rahdattuja koripalloilijoita, koska he tulevat paljon halvemmiksi kuin suomalaiset huippupelurit. Osa heistä näyttää jo lentokentällä mieluummin onnenonkijoilta kuin lajiominaisuuksiltaan häikäiseviltä ammattilaisurheilijoilta.
Portin paratiisiin luullaan taas löytyvän summamutikassa, vaikka tie lämpimään on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Ilmeisen ajattelematon seurajohto luo kahden lautasen ongelman jättämällä pelaajapalkkiot managerin talousvastuun ja -ohjauksen ulkopuolelle.
Nimekäs valmentaja on puolestaan hilannut kyseisen kuluerän kattoon omissa sopimusneuvotteluissaan puheenjohtajan kanssa. Ovelan taktikon ei tarvitse vastata managerille yhtään mistään, vaan saa hääräillä kuinka parhaaksi taitaa.
Ongelmien oraat kasvavat ja kehittyvät
Henkilökemioiden ongelmat ja kaikkinainen muu amatöörimäisyys kertautuvat tietysti toiminnassa: pelaajille vuokratut asunnot menevät alta tai ovat kalustamattomia eikä manageri aina tiedä uusista pelaajista, vaikka heistä on jo jutut lehdissä.
Omanarvontuntoinen päävalmentaja supattelee ilkeyksiä selän takana sekä tuskailee toiminnan tehottomuutta ja parhaansa sentään yrittävää manageria, kääntämättä itse tikkua ristiin tilanteen korjaamiseksi. Kumpikaan ei varsinaisesti vakuuta työnsä tuloksilla, mutta kyvykkäimmät tohelot löytyvät silti seurajohdosta.
Maailman menosta on paha mennä sanomaan, mutta jotakin perisuomalaista tässä tunaroinnissa, kyräilyssä ja sokeassa oman haudan kaivuussa on. Mieluummin riemutaan kumppanin kompastelusta kuin omasta onnistumisesta.
Kotimaiset pelaajat jähmettyvät statisteiksi ja ulkomaiset urheilijat epäuskoaan äimisteleviksi pelinappuloiksi hölmöläisten häsläilyissä.
Kaikki keskeiset esiintyjät ovat suostuneet kuvattavaksi mukaan, mutta en pidä seuratoimintaan liittymättömien yksityishenkilöiden identiteetin paljastavista kaupunkikohtauksista, joista syntyy kohteitaan kunnioittamaton kuva.
Pelikauden vaiheita kartoittavasta televisiosarjasta kieli poskessa leikatuksi dokumenttielokuvaksi typistynyt Täynnä Tarmoa (2009) kelpaa kuitenkin varoittavaksi esimerkiksi organisatorisesta epäjärjestyksestä.
Kyse ei ole niinkään lajituntemuksen puutteesta kuin puskasta laput silmillä johdetun työskentelykulttuurin haaksirikosta. Meno on surkuhupaisaa, mutta enemmän surkeaa kuin hupaisaa.
Katsoja saattaa yllättyä vaanimisdokumentin lopussa. Vaikkei joukkue menestykään kuten käytetyt eurot antavat odottaa, voi nähtyyn suhteutettua urheilullista lopputulosta pitää vähintäänkin kunniallisena.
Syntyy vahva epäily ohjaajan tarkoitusperistä näyttää vain noloudet, vaikka jossakin todistettavasti onnistuttiinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti