Tappaja sisälläni (2010)

Ohjaus: Michael Winterbottom

★★☆☆☆

Vielä niinkin myöhään kuin sodan jälkeen vuonna 1946 Frank Capra saattoi satuilla klassikossaanIhmeellinen on elämä eläväisestä amerikkalaisesta pikkukaupungista, joka symbolisine tunnusmerkkeineen nousee yritteliäisyyden, yhteistyön ja tulevaisuudenuskon kulttuuriseksi mallikappaleeksi.

Samaan aikaan toisaalla rikoksen lumo, yksinäisyyden pelko ja vieraantumisen vaara toisen maailmansodan alussa syntyneen film noirin ydinmehuna oli leimannut miljoonametropolien elämänmenon epätoivoisten ihmisten ahdistavaksi kujanjuoksuksi, jossa viettelevien vamppien seireeninkutsut tiesivät nalkkiin jääneille suorinta tietä helvettiin.

Näiden vastakkaisten ja erilakisina kuvattujen maailmojen ääripäät alkoivat sulautua toisiinsa laajemmassa mitassa 1980-luvulla, kun yhdysvaltalaista elokuvaa uudistaneet Coenin veljekset jaDavid Lynch julkaisivat mestariteoksensa. Ensin mainittujen esikoinen Blood Simple (1984) ja jälkimmäisen Blue Velvet (1986) toivat pahan kosketuksen pyhistä pyhimpään, valkoisten säleaitojen taakse jäävän säädyllisen onnelan takapajuisiin kulisseihin.

Ellei olisi nähnyt kumpaakaan näistä tai niiden vanaveteen iskeytyneitä John Dahlin neonoiristisia ohjaustöitä Red Rock West (1991) ja Tarantella – vaarallinen viettelijätär (1994), Michael Winterbottomin julma elokuva voisi vetää todella hiljaiseksi.

Englantilaisohjaajan yritys murtautua amerikkalaisen väkivaltaviihteen marginaalialueelle ei kiihota tirkistelyviettiä. Elokuvan maailmankuvassa on häiriintyneisyyttä, seksissä henkistä epämukavuutta, henkilöissä sairasta selittämättömyyttä ja tyylikeinoissa armottomuutta, jotka saavat jenkkiräiskintää suurkuluttavien pään sekaisin.

Filmin ensimmäinen väkivaltainen jakso tulee niin yllättäen ja iskee odottamatta, ettei sen tylyä rumuutta pääse millään pakoon. Toisaalta teoksen selvästi puritaanisempi suhtautuminen alastomuuteen kielii amerikkalaistaiteen kaupallisista rajoista.

Seriffin sisällä asuu piru

BBC:n poliisisarjoista laatufestivaalien vakionimeksi ponkaisseen Winterbottomin ura on rakentunut lajivalikoimaltaan vaihtelevien tyylikokeilujen varaan, joissa ehkä silmiinpistävin piirre on ollut dokufiktiivinen aines ja lähestymistapa. Jokin viimeinen silaus on kuitenkin jäänyt uupumaan jopa hänen kaikkein kunnianhimoisimmasta ohjauksestaan toistaiseksi, futuristisesta noiristaKoodi 46 (2003).

Britti ei ole siis ensikertaa mustan elokuvan pauloissa, mutta Jim Thompsonin dekkarista sovitettu teos edustaa sataprosenttisesti sitä itseään. 1950-luvun alkuun  sijoittuvan tarinan päähenkilö on uneliaan länsiteksasilaisen öljykaupungin seriffi, vaimean kimisevällä äänellä seutulaisten pieniä ongelmia ratkova mies, jota suhteet kahteen naiseen vetävät kohti kuilua.

Heistä ensimmäinen on seudun mahtimiehen pojan kanssa naiskenteleva prostituoitu, josta öykkäröivä suvunpää haluaa päästä eroon. Toinen aiheuttaa huolta vasta, kun nuori järjestyksenvalvoja on jo muutenkin korviaan myöten mudassa. Eri suuntiin monenmuotoisilla huijareilla vetävän tapahtumasarjan todellinen veturi on kuitenkin tärveltynyt seriffi, murhanhimoinen piru, jolla moraalista kompassia ei kai ole koskaan ollutkaan. Sen selitykset pelottavan poliisin lapsuudesta ovat enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Hämäriä tyylikeinoja

Poikamaisen Casey Affleckin hyytävä kierous kirjoittaa huolta herättävää tautiluokitusta, mutten menisi vannomaan freudilaisilla elementeillä mässäilevän jutun psykologisuudesta. Kuin elokuva ymmärtäisi itsekin kaivautuvansa yhä syvempään kuoppaan, se syyllistyy äkkiväärillä tapahtumilla irvailuun, jonka kohteesta on vaikea sanoa mitään. Yhtä hyvin kuin brutaalia väkivallantekoa saattaa seurata koominen svengi ääniraidalla, voi verta ruiskiva tappaja tuskailla omaa rakkaudenpoltettaan. Filmin surrealistinen huipennus sotii ainakin loogista päättelyketjua vastaan.

Äärimmäisen turmeltuneisuuden suhteesta vinksahtaneeseen kasvualustaansa Winterbottomin moraalissaan häilyvä teos ei kerro kuin korkeintaan viitteellisesti. Se haluaa hätkähdyttää puistattavien näytösten perverssinä summana, mutta motiiveiksi eivät riitä hämärät pastissit irrotettuina asiayhteyksistään. Oikea noir, kenties myös Jim Thompsonin vuonna 1952 julkaisema opus, kasvoi heijastuksena maailmaa puistattaneisiin pimeyksiin. Väreissä hehkuva Tappaja sisälläni (2010) puhuu nykykatsojalle postmodernia kieltä, jonka yhteys aikaansa sidottuun materiaaliinsa on minulle tuntematon.