Ohjaus: Darren Aronofsky
★★☆☆☆
Vaikka visionäärisen amerikkalaisohjaajan Darren Aronofskyn neljäs elokuva ehdittiinkin jo palkita Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla ja Mickey Rourkea varmaankin juhlitaan paluita pohjalta rakastavan Oscar-gaalan voittajana myöhemmin keväällä, The Wrestler – painija (2008) on hengähdystauon tekijälleen tarjoava klassinen välityö.
Se edustaa juuri sellaista niukalla budjetilla tehtyä pienimuotoista, joskin mahtailevilla metaforilla kuorrutettua ihmissuhdedraamaa, jollaista uumoilinkin Aronofskyn työstävän vuosia valmistellun, näyttelijävaihdoksia ja budjettileikkauksia vaatineen kaupallisen katastrofin The Fountain (2006) jälkeen. Suomen valkokankaille tämän hivenen erikoisen ja omituisesti saksitun fantasiaeepoksen pelasti Cinema Mondo tekstittämättömänä laitoksena eikä teos kelvannut teatterilevitykseen kuin muutamaan maahan.
Aiheen ja tyylin valintaa ohjaajan uutuudessa sävyttää siis hyvin ymmärrettävä henkilökohtainen motiivi, josta ei luulisi kenelläkään olevan pahaa sanottavaa.
Ammattilaispainin arki
Wrestlingin eli ammattilaisshowpainin ankeaa arkea valottavan ohjaustyön päähenkilö on pari vuosikymmentä sitten uransa parhaat päivät nähnyt esiintyjä, joka kouluja käymättömänä kehäraakkina myy edelleen itseään pilkkahinnasta toinen toistaan kivuliaammissa paini-illoissa.
Huumeet, steroidit, alkoholi ja fyysisesti kuluttava ammatti ovat tehneet perheensä hylänneestä painijasta muotopuolen muskelisankarin ja varoittavan esimerkin kaapelikanavien loisteen kääntöpuolesta.
Aronofskyn kamera näyttää, ettei mikään ole lohduttomampi näky kuin kaiken verta janoavan yleisön pauhun vuoksi uhranneesta entisestä kehätappelijasta.
Parhaimmillaan ja surullisimmillaan teos on ehdottomasti näissä inhottavan naturalistisissa tuokioissa jumppasalien ummehtuneissa uumenissa, missä paukahtamaisillaan olevat lihaskimput valmistautuvat muutaman minuutin koitoksiinsa tai kertaavat keskenään juuri käytyä lavastettua kamppailua.
Yllättävästi niistä löytyvät myös elokuvan humaanimmat hetket painijoiden keskinäisestä ystävyydestä ja luottamuksesta.
Henkilödraaman vaikea alue
Huimien näkyjen tekijänä Aronofsky on kuitenkin vaikeuksissa heti, kun elokuva siirtyy kokonaan intiimin henkilödraaman alueelle päähenkilön lasarettikuntoon pyyhkäisevän sairaskohtauksen jälkimainingeissa.
Painijan suhde tyttäreensä ja strippausravintolan tanssijanaiseen muodostaa teoksen laimeimman osan eikä ohjaajan psykologinen vaisto tahdo kantaa edes kaikkein yksinkertaisimpia keskusteluja, puhumattakaan kolhittujen naisten säälitoiminnan motiiveja.
Vielä pahemmin ohjaaja harhautuu hakiessaan sangen tavalliseen tarinaansa painavuutta raskailla vertauksilla ja symboleilla marttyyriudesta, jota hänen päähenkilönsä mukamas edustaa. Alejandro González Iñárritun rujo raamatullinen runous 21 grammassa (2003) paistaa Aronofskyn visuaalisena esikuvana, mutta tyyli onnahtelee, koska nyt ei tutkita epäreilun sattuman osuutta elämässä tai syyllisyydestä vapautumisen vaikeutta, joista vertaukset voisivat saada katetta.
Ei mikään outolintu
Kyse on paljon jokapäiväisemmästä ja ikävä kyllä yksinkertaisemmin käsitellystä sisällöstä, nimittäin vanhasta luopumisen ja uuden aloittamisen mahdottomuudesta.
Piinattu painija on itsensä pahin vihollinen eikä mikään satunnainen sijaiskärsijä sotkiessaan asiansa muiden hyvää tarkoittavasta tuesta piittaamatta. Menestyksen maku, huutojen huumaava vaikutus ja yleisön myymä hyväksyntä ovat aivan yhtä vaarallisia ja koukuttavia kuin heroiini, koska ne ovat vaihtoehdottomia ja otteessaan pitäviä. Ympäröivä todellisuus kadottaa niiden myötä merkityksensä.
Uusi ottelu on kuin kaivattu trippi, mutta samalla ontuvan härän loppua ennakoiva synkkä painajainen. Ammattivoittaja on sääliä herättävä siviilihäviäjä, jonka tulevaisuus elämän kummassakin kehässä näyttää varmalta umpikujalta.
Temaattisesti The Wrestler ei olekaan mikään outolintu Aronofskyn tuotannossa, vaan suoraa jatkoa Piin (1998) käynnistämälle pakkomielteitä tutkivalle sarjalle. Riippuvuudet väläyttävät pilkahduksia paratiisin valoista ennen gongin kumahdusta ja unelmien sielunmessua.
Se edustaa juuri sellaista niukalla budjetilla tehtyä pienimuotoista, joskin mahtailevilla metaforilla kuorrutettua ihmissuhdedraamaa, jollaista uumoilinkin Aronofskyn työstävän vuosia valmistellun, näyttelijävaihdoksia ja budjettileikkauksia vaatineen kaupallisen katastrofin The Fountain (2006) jälkeen. Suomen valkokankaille tämän hivenen erikoisen ja omituisesti saksitun fantasiaeepoksen pelasti Cinema Mondo tekstittämättömänä laitoksena eikä teos kelvannut teatterilevitykseen kuin muutamaan maahan.
Aiheen ja tyylin valintaa ohjaajan uutuudessa sävyttää siis hyvin ymmärrettävä henkilökohtainen motiivi, josta ei luulisi kenelläkään olevan pahaa sanottavaa.
Ammattilaispainin arki
Wrestlingin eli ammattilaisshowpainin ankeaa arkea valottavan ohjaustyön päähenkilö on pari vuosikymmentä sitten uransa parhaat päivät nähnyt esiintyjä, joka kouluja käymättömänä kehäraakkina myy edelleen itseään pilkkahinnasta toinen toistaan kivuliaammissa paini-illoissa.
Huumeet, steroidit, alkoholi ja fyysisesti kuluttava ammatti ovat tehneet perheensä hylänneestä painijasta muotopuolen muskelisankarin ja varoittavan esimerkin kaapelikanavien loisteen kääntöpuolesta.
Aronofskyn kamera näyttää, ettei mikään ole lohduttomampi näky kuin kaiken verta janoavan yleisön pauhun vuoksi uhranneesta entisestä kehätappelijasta.
Parhaimmillaan ja surullisimmillaan teos on ehdottomasti näissä inhottavan naturalistisissa tuokioissa jumppasalien ummehtuneissa uumenissa, missä paukahtamaisillaan olevat lihaskimput valmistautuvat muutaman minuutin koitoksiinsa tai kertaavat keskenään juuri käytyä lavastettua kamppailua.
Yllättävästi niistä löytyvät myös elokuvan humaanimmat hetket painijoiden keskinäisestä ystävyydestä ja luottamuksesta.
Henkilödraaman vaikea alue
Huimien näkyjen tekijänä Aronofsky on kuitenkin vaikeuksissa heti, kun elokuva siirtyy kokonaan intiimin henkilödraaman alueelle päähenkilön lasarettikuntoon pyyhkäisevän sairaskohtauksen jälkimainingeissa.
Painijan suhde tyttäreensä ja strippausravintolan tanssijanaiseen muodostaa teoksen laimeimman osan eikä ohjaajan psykologinen vaisto tahdo kantaa edes kaikkein yksinkertaisimpia keskusteluja, puhumattakaan kolhittujen naisten säälitoiminnan motiiveja.
Vielä pahemmin ohjaaja harhautuu hakiessaan sangen tavalliseen tarinaansa painavuutta raskailla vertauksilla ja symboleilla marttyyriudesta, jota hänen päähenkilönsä mukamas edustaa. Alejandro González Iñárritun rujo raamatullinen runous 21 grammassa (2003) paistaa Aronofskyn visuaalisena esikuvana, mutta tyyli onnahtelee, koska nyt ei tutkita epäreilun sattuman osuutta elämässä tai syyllisyydestä vapautumisen vaikeutta, joista vertaukset voisivat saada katetta.
Ei mikään outolintu
Kyse on paljon jokapäiväisemmästä ja ikävä kyllä yksinkertaisemmin käsitellystä sisällöstä, nimittäin vanhasta luopumisen ja uuden aloittamisen mahdottomuudesta.
Piinattu painija on itsensä pahin vihollinen eikä mikään satunnainen sijaiskärsijä sotkiessaan asiansa muiden hyvää tarkoittavasta tuesta piittaamatta. Menestyksen maku, huutojen huumaava vaikutus ja yleisön myymä hyväksyntä ovat aivan yhtä vaarallisia ja koukuttavia kuin heroiini, koska ne ovat vaihtoehdottomia ja otteessaan pitäviä. Ympäröivä todellisuus kadottaa niiden myötä merkityksensä.
Uusi ottelu on kuin kaivattu trippi, mutta samalla ontuvan härän loppua ennakoiva synkkä painajainen. Ammattivoittaja on sääliä herättävä siviilihäviäjä, jonka tulevaisuus elämän kummassakin kehässä näyttää varmalta umpikujalta.
Temaattisesti The Wrestler ei olekaan mikään outolintu Aronofskyn tuotannossa, vaan suoraa jatkoa Piin (1998) käynnistämälle pakkomielteitä tutkivalle sarjalle. Riippuvuudet väläyttävät pilkahduksia paratiisin valoista ennen gongin kumahdusta ja unelmien sielunmessua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti