lauantai 14. joulukuuta 2013

Kun silmäni mä auki saan (2010)

Ohjaus: Silvio Soldini

★★★☆☆
Kaupallisesssa ohjelmistossa nähdään syyssesongin aikana pari uutta esimerkkiä laadukkaasta italialaisesta nykyelokuvasta. Ensin sai ensi-iltansa Luca Guadagninon Rakkautta italialaisittain (2010), nyt vuorossa on kokeneen Silvio Soldinin seitsemäs pitkä ohjaus. Kun silmäni mä auki saan (2010) poimittiin levitykseen niinikään Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilta ja myös se käsittelee kiellettyjen viettien vetovoimaa.
Tyylilajiltaan melodraamat ovat silti kuin yö ja päivä. Soldini ei tee impressionistista saippuoopperaa art house -yleisölle, vaan maalaa aihettaan naturalistisin vedoin ruohonjuuritasolla. Tarinan päähenkilöitä ovat pienen yrityksen assistenttina työskentelevä Anna ja hänen miesystävänsä Alessio.
Pitkän suhteen lämpö ja vakaus puoltaisivat jo yhteisen lapsen hankintaa, mutta sitten sen arkipäiväistymisen alitajuntaansa lukinneen Annan tielle osuu tumma ja miehekäs muukalainen, työväenluokkainen perheenisä Domenico, joka vetää magneettina puoleensa. Syntyy nopea ja raju romanssi, joka ei kysele lupaa.
Odotuksen jännite julkisissa tiloissa, lopulta kiihkeä lihallisuus hämärissä hotellihuoneissa tallentuu otoksiin kuumeisena, mutta luvaton yhdessäolo kasvattaa valheiden kuormaa yli äyräiden. Elokuva pohtii, mitä tehdä, kun järki ei katkaise kaikille kärsimystä aiheuttavaa tunnetta, vaan ajaa henkilöitä aina vain ahtaammalle.
Etenkin juonen ”silminä” näkevän Annan halun syvyys panee miettimään, kuinka älykäs ja aistillinen kaunotar on kuunaan suostunut turvallisen, mutta tylsän avopuolisonsa kanssa sovinnaiseen perheleikkiin. Elokuvasta ei ole antamaan lopullista selitystä myöskään sille, mikseivät salassa nyhräävät luikahda heti vankiloistaan.
Tunteen ja velvoitteen ristiriita on tietysti jyrkkä, mutta asenteissaan Soldinin tulisi asettua vilpillisten, mutta aitojen henkilöjensä taakse tasaveroisesti. Nyt hänen syyllistävässä näkökulmassaan aloite ja vastuu on naisen, jonka synneiksi kasautuu myös järjetöntä mustasukkaisuutta ja takertuvaa omistavuutta. Sitä vasten ”rikoskumppani” vaikuttaa vain seksuaalisin motiivein haksahtaneelta hölmöläiseltä.
Kokonaisuutena elokuva kuitenkin tavoittaa aikuisen rakkauden ongelmat sekä libidon ja moraalin ristiriidat. Se riisuu henkilönsä alasti myös henkisesti, muttei sorru kliiniseen kauhisteluun syrjähyppyjen turmiollisuudesta. Siinä elokuva eroaa selvimmin amerikkalaisten kilpailijoidensa heristelyistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti