Ohjaus: Francois Truffaut
★★★★☆
Joukko intomielisiä elokuvakriitikoita, eturintamassa Francois Truffaut, Jean-Luc Godard, Jacques Rivette ja Eric Rohmer, oli jo möyhentänyt maaperää otolliseksi filmivallankumouksen sadonkorjuulle Ranskassa, kun Truffaut`n 400 kepposta palkittiin Kultaisella palmulla Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1959.
Truffaut ehätti ensimmäisenä nouvelle vaguen harjalle, mutta elokuvan uuden äidinkielen olivat omaksuneet kymmenet nuoret ohjaajat. Ranskassa ilmestyi vuosina 1958-60 miltei sata pitkää debyyttiohjausta.
Tanskassa neljäkymmentä vuotta myöhemmin vastaavanlaista puhdistusoperaatiota dogma-liikkeellään värkänneet elokuvantekijät sitoutuivat ainakin teoriassa julki lausuttuihin käskyihin, mutta uuden aallon edustajat vastustivat moisia ideologisia julistuksia.
Truffaut ehätti ensimmäisenä nouvelle vaguen harjalle, mutta elokuvan uuden äidinkielen olivat omaksuneet kymmenet nuoret ohjaajat. Ranskassa ilmestyi vuosina 1958-60 miltei sata pitkää debyyttiohjausta.
Tanskassa neljäkymmentä vuotta myöhemmin vastaavanlaista puhdistusoperaatiota dogma-liikkeellään värkänneet elokuvantekijät sitoutuivat ainakin teoriassa julki lausuttuihin käskyihin, mutta uuden aallon edustajat vastustivat moisia ideologisia julistuksia.
Tärkeintä oli irtautua jäykästä tuotantoperinteestä käytännössä: lineaarisesta juonikerronnasta, tekstin kuvittamisesta tai studion jähmeistä lavastuksista. Kamerat vietiin tiloihin, joissa ihmiset oikeasti elivät, ja välineestä tuli myös ääni, joka kommentoi tallennettavaa.
Käsitteen ja ryhmän tosiasiallisesta venyvyydestä saa kuitenkin oikeamman kuvan, jos miettii kuinka paljon vanhaa 400 keppostakin lopulta sisältää. On pieni ja naturalistinen tarina sopeutumattomasta 14-vuotiaasta Antoine Doinel -pojasta, jonka kolttoset, oikeasti tehdyt ja järjestelmän kuvittelemat, vievät häntä yhä syvempään ristiriitaan kodin ja koululaitoksen kanssa.
Lapsuus ja aikuisuus ovat peruuttamattomasti vastatusten, kuten vapaudenkaipuun teemassaan vertailtavissa olevassa Jean Vigon teoksessa Nolla käytöksessä (1933). Nukketeatteriin sijoittuvassa jaksossa tenavien kasvot ilmentävät ihmeenomaista uteliaisuutta elämään asettaen päähenkilönkin jekut oikeisiin mittasuhteisiin aikuisten petollisuuden ja pahansuopuuden rinnalla.
Kronologisesti etenevä elokuva huipentuu legendaarisesti, pitkään katkeamattomaan otokseen Antoinen kilometrin mittaisesta karkumatkasta kasvatuslaitoksen pihalta merenrantaan. Jean Constantinin olennaisen läpi elokuvan tavoittava musiikki hidastaa vauhtia, ja linssi löytää viheliäisen vintiön kaihoisan katseen.
Käsitteen ja ryhmän tosiasiallisesta venyvyydestä saa kuitenkin oikeamman kuvan, jos miettii kuinka paljon vanhaa 400 keppostakin lopulta sisältää. On pieni ja naturalistinen tarina sopeutumattomasta 14-vuotiaasta Antoine Doinel -pojasta, jonka kolttoset, oikeasti tehdyt ja järjestelmän kuvittelemat, vievät häntä yhä syvempään ristiriitaan kodin ja koululaitoksen kanssa.
Lapsuus ja aikuisuus ovat peruuttamattomasti vastatusten, kuten vapaudenkaipuun teemassaan vertailtavissa olevassa Jean Vigon teoksessa Nolla käytöksessä (1933). Nukketeatteriin sijoittuvassa jaksossa tenavien kasvot ilmentävät ihmeenomaista uteliaisuutta elämään asettaen päähenkilönkin jekut oikeisiin mittasuhteisiin aikuisten petollisuuden ja pahansuopuuden rinnalla.
Kronologisesti etenevä elokuva huipentuu legendaarisesti, pitkään katkeamattomaan otokseen Antoinen kilometrin mittaisesta karkumatkasta kasvatuslaitoksen pihalta merenrantaan. Jean Constantinin olennaisen läpi elokuvan tavoittava musiikki hidastaa vauhtia, ja linssi löytää viheliäisen vintiön kaihoisan katseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti