Ohjaus: Cristian Mungiu
★★★★☆
Keväällä järjestettyjen Cannesin elokuvajuhlien yllätysvoittajaksi nousi tuntemattoman romanialaisen, 39-vuotiaan Cristian Mungiun toinen ohjaustyö, joka vei tavoitellun Kultaisen palmun muiden muassa Coenin veljesten, Gus Van Santin, Wong Kar-wain, Bela Tarrin ja Andrei Zvyagintshevin kilpailusarjaan kelpuutettujen uutuuksien edestä.
Vaikkei Romanian lähimenneisyyttä avaava teos ollut festivaalin paras eikä edes omaperäisin elokuva, ei tuomariston päätöstä halua kuitenkaan sen enempää moittia.
4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007) on osa itäisessä Euroopassa tällä vuosituhannella yleistynyttä tutkimusta kommunismin jättämästä perinnöstä, joka viimein halutaan selvittää kansakunnan pöydän putsaamiseksi ja paremman huomisen takeeksi. Saksassa vastaavaa terapiatyötä ovat tehneet esimerkiksi Wolfgang Beckerin aihepiirin kivuliaisuutta vähättelevä, DDR-myytillä nostalgisoiva Goodbye Lenin! (2003) ja Florian Henckel von Donnersmarckin asiapitoinen Muiden elämä (2006).
Romanialainen nykyelokuva on murtautunut parin viime vuoden aikana myös suuren yleisön tietoisuuteen meillä Suomessakin festivaaleilla esitettyjen filmien ansiosta. Minun näkemistäni teoksista kaikki tarttuvat laveaan yhteiskunnalliseen teemaan, mutta yksikään ei ole kyennyt valamaan yksilötarinaansa niin yleispätevään muottiin kuin Cristian Mungiun ohjaustyö.
Se on tahallisen vaitelias, pysähtynyt ja kolkko vältellessään tavanomaisten teesifilmien jyrkkiä ulkoisia keinoja ja helppoon samastumiseen houkuttelevia roolihenkilöiden psykologisia yksinkertaistuksia. Hahmot pysyvät läpi elokuvan etäisinä ja kylminä eikä heidän toimissaan ole sijaa kauniille eleille tai ruusuisille unelmille.
Teos muistuttaakin monella tapaa itävaltalaisen Michael Haneken niinikään Cannesissa palkittua, Ranskan häpeällistä historiaa valottavaa Kätkettyä (2005) sisäisen tuskan vaimennettuine huutoineen. Näennäisen steriili ja mykkä pinta kätkee alleen purkautumistaan odottavan kuuluvan yhteiskuntapoliittisen julistuksen.
4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007) on osa itäisessä Euroopassa tällä vuosituhannella yleistynyttä tutkimusta kommunismin jättämästä perinnöstä, joka viimein halutaan selvittää kansakunnan pöydän putsaamiseksi ja paremman huomisen takeeksi. Saksassa vastaavaa terapiatyötä ovat tehneet esimerkiksi Wolfgang Beckerin aihepiirin kivuliaisuutta vähättelevä, DDR-myytillä nostalgisoiva Goodbye Lenin! (2003) ja Florian Henckel von Donnersmarckin asiapitoinen Muiden elämä (2006).
Romanialainen nykyelokuva on murtautunut parin viime vuoden aikana myös suuren yleisön tietoisuuteen meillä Suomessakin festivaaleilla esitettyjen filmien ansiosta. Minun näkemistäni teoksista kaikki tarttuvat laveaan yhteiskunnalliseen teemaan, mutta yksikään ei ole kyennyt valamaan yksilötarinaansa niin yleispätevään muottiin kuin Cristian Mungiun ohjaustyö.
Se on tahallisen vaitelias, pysähtynyt ja kolkko vältellessään tavanomaisten teesifilmien jyrkkiä ulkoisia keinoja ja helppoon samastumiseen houkuttelevia roolihenkilöiden psykologisia yksinkertaistuksia. Hahmot pysyvät läpi elokuvan etäisinä ja kylminä eikä heidän toimissaan ole sijaa kauniille eleille tai ruusuisille unelmille.
Teos muistuttaakin monella tapaa itävaltalaisen Michael Haneken niinikään Cannesissa palkittua, Ranskan häpeällistä historiaa valottavaa Kätkettyä (2005) sisäisen tuskan vaimennettuine huutoineen. Näennäisen steriili ja mykkä pinta kätkee alleen purkautumistaan odottavan kuuluvan yhteiskuntapoliittisen julistuksen.
Yhdysvalloissa tällaista ilmaisutapaa ei näe juuri koskaan tekijöiden tavoitellessa korkeita pisteitä mahtailevilla tyylittelyillä. Tässä filmissä ihmisten pieniä, ehkä merkityksettömiltä ensi alkuun näyttäviä eleitä on katsottava herkeämättä.
Käynnistyy arvoituksena
Kätketyn tavoin 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää käynnistyy eräänlaisena arvoituksena. Opiskelijoiden asuntolassa juttelevien nuorten naisten puhe ei vielä tässä vaiheessa paljasta, mistä elokuvan niukassa juonessa on oikeastaan kysymys. He ovat suunnittelemassa jotakin, onko se laitonta tai vaarallista, emme vielä tiedä. Katsojan kannattaa silti olla tarkkaavaisena, koska tarinan perusta luodaan jo ensimmäisen kohtauksen mitäänsanomattomilta vaikuttavissa tuokioissa.
Paljastamatta seuraavista tapahtumista sen enempää kaksikko päätyy vaikeuksien kautta valjuun hotellihuoneeseen heille tuntemattoman miehen kanssa. Naiset tarvitsevat palveluksen, jota mies ei ole valmis tekemään halvalla tai helposti.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1987, mutta ajankohdalla ei ole niinkään merkitystä. Teoksen tavoitteena on osoittaa Nicolae Ceausescun hallinnon erityinen ja kommunistisen järjestelmän yleinen piittaamattomuus ja vastakkaisuus ihmisarvoiselle elämälle. Niinpä filmin kliininen visuaalinen kieli ja hitaasti aukeavan juonen painotukset käyvät yhä painostavammiksi, kun tytöt huomaavat joutuneensa ansaan, josta kukaan ei voi poistua itseään likaamatta.
Äärimmäisiin kieltoihin, uhkiin ja pakkoihin yhteiskuntamallinsa perustavassa maassa suljettujen ovien takana syntyy järkyttäviä tragedioita virallisen totuuden silti koskaan myöntämättä virheitään ja koneiston aiheuttamaa tarpeetonta kärsimystä. Päänsä pensaaseen laittava systeemi saa sen rattaisiin musertuvat kansalaisetkin ryhtymään oman onnensa sepiksi, mutta uhrien lukumäärä kasvaa aina hyötyjiä suuremmaksi.
Teoksen pitkään kypsytellyssä avainkohtauksessa Cristian Mungiun kamera nauliintuu vessan lattialle todistamaan syyttömän sivullisen kuoleman.
Kätketyn tavoin 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää käynnistyy eräänlaisena arvoituksena. Opiskelijoiden asuntolassa juttelevien nuorten naisten puhe ei vielä tässä vaiheessa paljasta, mistä elokuvan niukassa juonessa on oikeastaan kysymys. He ovat suunnittelemassa jotakin, onko se laitonta tai vaarallista, emme vielä tiedä. Katsojan kannattaa silti olla tarkkaavaisena, koska tarinan perusta luodaan jo ensimmäisen kohtauksen mitäänsanomattomilta vaikuttavissa tuokioissa.
Paljastamatta seuraavista tapahtumista sen enempää kaksikko päätyy vaikeuksien kautta valjuun hotellihuoneeseen heille tuntemattoman miehen kanssa. Naiset tarvitsevat palveluksen, jota mies ei ole valmis tekemään halvalla tai helposti.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1987, mutta ajankohdalla ei ole niinkään merkitystä. Teoksen tavoitteena on osoittaa Nicolae Ceausescun hallinnon erityinen ja kommunistisen järjestelmän yleinen piittaamattomuus ja vastakkaisuus ihmisarvoiselle elämälle. Niinpä filmin kliininen visuaalinen kieli ja hitaasti aukeavan juonen painotukset käyvät yhä painostavammiksi, kun tytöt huomaavat joutuneensa ansaan, josta kukaan ei voi poistua itseään likaamatta.
Äärimmäisiin kieltoihin, uhkiin ja pakkoihin yhteiskuntamallinsa perustavassa maassa suljettujen ovien takana syntyy järkyttäviä tragedioita virallisen totuuden silti koskaan myöntämättä virheitään ja koneiston aiheuttamaa tarpeetonta kärsimystä. Päänsä pensaaseen laittava systeemi saa sen rattaisiin musertuvat kansalaisetkin ryhtymään oman onnensa sepiksi, mutta uhrien lukumäärä kasvaa aina hyötyjiä suuremmaksi.
Teoksen pitkään kypsytellyssä avainkohtauksessa Cristian Mungiun kamera nauliintuu vessan lattialle todistamaan syyttömän sivullisen kuoleman.
Vetoomus jälkipolville
Pitkät, minuutteja kestävät otokset ja staattinen kameratyö ovat harkittuja ilmaisukeinoja ehkäisyn ja abortin kieltävästä totalitaristisesta yhteiskunnasta, jonka keskeinen määrittäjä on syvä lamaannuksen ja pysähtyneisyyden tila.
Pitkät, minuutteja kestävät otokset ja staattinen kameratyö ovat harkittuja ilmaisukeinoja ehkäisyn ja abortin kieltävästä totalitaristisesta yhteiskunnasta, jonka keskeinen määrittäjä on syvä lamaannuksen ja pysähtyneisyyden tila.
Roolihenkilöt saattaisivat vaikuttaa käytökseltään luonnottoman konemaisilta, ellei niiden tietäisi peilaavan alistettujen ihmisten vaihtoehdottomuutta, normaalin eettisen harkintavallan tahdonvastaista puuttumista.
Viimeisessä otoksessa yksi roolihenkilöistä katsookin yleisöön brechtiläisittäin; Meidän moraalinen velvollisuutemme on varmistaa: ei koskaan enää.
Viimeisessä otoksessa yksi roolihenkilöistä katsookin yleisöön brechtiläisittäin; Meidän moraalinen velvollisuutemme on varmistaa: ei koskaan enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti