Ohjaus: Martin Brest
★☆☆☆☆
Jos minua pyydettäisiin nimeämään maailman huonoimpia elokuvia, en suinkaan listaisi ensimmäiseksi moraalittomia väkivaltafilmejä tai amatöörimäisiä marginaalielokuvia, koska niistä löytyy usein pohdinnan arvoisia poliittisia ja elokuvaesteettisiä kysymyksiä. Toisin sanoen kaikkein järjettöminkin filmi saattaa tarjota kiehtovampia aineksia tulkittavaksi kuin joku paljon parempi, mutta siivoksi huoliteltu teos.
Minusta Ed Woodin legendaarinen, useissa lähteissä maailman surkeimmaksi elokuvaksi mainittu Plan 9 from Outer Space (1959) ei kuulukaan tällaisten listausten kärkeen. Sen sijaan rankkausten korkeimmille sijoille asettaisin tahattoman tylsät ja teennäiset pannukakut, joita katsoessaan toivoisi olevansa silmät muurattuina äänieristetyssä huoneessa, kaukana kuvaruudun loisteesta.
Gigliä (2003) tuijottaessani muistin hyvin filmin saaman yksimielisen tyrmäävän vastaanoton, mutta juuri siksi toivoin löytäväni siitä muilta ohi menneitä kultajyviä.
Todellisuudessa jo ensimmäiset puoli tuntia pakottavat pohtimaan, millaisia harhalaukauksia Hollywoodin silloinen kohupari Ben Affleck ja Jennifer Lopez oli rakkaudenhuumassaan valmis ampumaan. Filmin juoni yleisen syyttäjän kehitysvammaisen veljen kidnaappaavista ganstereista on rakennettu karismattoman pääparin ympäripyöreiden kinastelujen varaan, mutta ainuttakaan huvittavaa lohkaisua heidän suustaan ei kuule.
Naisen tuoksun (1993) ohjaaja Martin Brest on suostunut kahden harkintakykynsä hylkäämän narsistisen filmitähden apupojaksi, jonka olisi pitänyt jo ammattiylpeydellään estää tyhjää jauhavat kohtaukset venymästä tolkuttomiin mittoihin.
Gigli kelpaa varoittavaksi esimerkiksi viihdeteollisuuden näsäviisaille poropeukaloille, ettei maksava yleisö sentään aivan kaikkea suostu mukisematta kurkkuunsa kauhomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti