Ohjaus: Ben Affleck
★★☆☆☆
Nelivuotiaan englantilaisen Madeleine McCannin epäilty sieppaus portugalilaisen lomakohteen huoneistohotellista toukokuussa 2007 ja tuloksettomaksi yhä jääneet etsinnät ovat siirtäneet näyttelijänä tunnetun Ben Affleckin esikoisohjauksen ensi-iltaa Isossa-Britanniassa usealla kuukaudella.
Kuten niin useat tällaisten sinänsä erittäin valitettavien tragedioiden yhteydessä tehdyt ratkaisut, tämäkin päätös oli ylimitoitettu. Elokuvalla ei ole mitään tekemistä mainitun tapauksen kanssa ja se on myös kuvattu ennen tytön katoamista. Kyynikon mielessä käy silkka tuottajien kaupallinen laskelmointi, sillä yhtymäkohtien osoittaminen ja niistä huolestuminen tuo teokselle mukavasti näkyvyyttä ennen julkaisuajankohtaa.
Gone Baby Gone (2007) ei ole silti mikään asiaton pohjanoteeraus, mutta läheltä pitää. Suuntaansa hakeva käsikirjoitus ja näytönhaluinen debyyttiohjaaja haluavat sanoa vähän kaikesta kaikkea, eivätkä lopulta sano juuri mistään mitään. Kameran takana kokematon Affleck ei ymmärrä, milloin näkyviä tapahtumia tulisi korostaa, milloin taas häivyttää.
Tyypillisenä ajatuksilleen purkautumisreittiä etsivänä debytanttina hän julistaa arkirealistisessa ohjaustyössään totuuksia, jotka syntyvät järjenvastaisilla päätelmillä.
Bostonin alakuloiset maisemat
Elokuva kertoo 4-vuotiaan tytön kidnappauksen synnyttämistä reaktioista bostonilaisessa kaupunkilähiössä. Media ja poliisi ovat saapuneet yhteisöön, mutta hyviä johtolankoja ei vaikuta olevan kenelläkään ja jokainen hukattu tunti vaikeuttaa etsintöjä. Sitten tapausta alkaa selvittää nuori yksityisetsiväkaksikko, joka tuntee seudun ilmapiirin ja ihmiset läpikotaisesti.
Pätevimmillään katu-uskottavaksi asiaelokuvaksi haluava teos on näillä kohdin, kun se erittelee, kuinka sekasortoisessa tilanteessa viranomaiset ovat pakotettuja toimimaan. Vanhemmat korostavat mieluusti omaa rakkauttaan, todistajat vilpittömyyttään ja naapurit havaintokykyään, mutta tuskin kenelläkään on vain puhtaita jauhoja pusseissaan.
Tiedotusvälineidenkin silmätikuiksi joutuvien tutkijoiden vastuulla kuitenkin on, että vihjeet selvitetään huolella ja mahdollisimman nopeasti.
Bostonista kotoisin oleva ohjaaja tuntee harmaan kaupungin alakuloisen asenneilmaston tarkkaan, mikä huokuu monista syrjäkaduille ja tunkkaisiin kuppiloihin sijoittuvista tiheätunnelmaisista jaksoista. Työväenluokan arkea ja sosiaalista rappiota valottava teos perustuu Dennis Lehanen opukseen (1998), joka Menneisyyden otteen (2001) tavoin pyrkii paljon monisyisemmäksi oikeuden ja moraalin hankalaa yhteensovittamista puntaroivaksi puheenvuoroksi.
Niinpä Clint Eastwoodin jälkimmäisestä ohjaaman elokuvasovituksen (2003) jatkoksi myös tämä teos lavenee perinteisen rikosjuonen yli yhteisön kollektiivista vastuuntuntoa ja syyllisyyttä ruotivaksi pamfletiksi, joka tuomitsee yhdenkaltaiset vääryydet, mutta hyväksyy silti toiset.
Paljastamatta tarinan kulusta mitään elokuva esittää vaikeaselkoisella logiikalla, että moraalinen yksilö voi riistää toisen elämän ja ettei voi. Hyvä tarkoitus tai terve järki ei kuitenkaan erottele tekojen oikeutusta, sen sijaan "perusteltu" kosto kelpaa linjaukseksi.
Tällainen ambivalenssi olisi kiehtovaa, jos kyseessä olisi suunniteltu luento länsimaisen oikeustajun ristiriidoista. Juonen rönsyily tuulesta temmattuihin suuntiinsa antaa kuitenkin aihetta epäillä ohjaajan otteen irtoamisesta.
Hyvä, paha vanhempi
Elokuvan oma moraali kestää huonosti päivänvaloa. Ehkä äskettäin perheen perustaneen Ben Affleckin elämäntilanne näkyy sen sisällössä, joka pohtii hyvän vanhemman odotuksia ja velvollisuuksia. Silti vastuuttoman narkomaaniäidin ja rikollisen korvikeperheen pelkistäminen lapsen ainoiksi kasvattajavaihtoehdoiksi tuntuu katteettomalta, sillä kai viranomaiset sentään lapsen etua ajavat, vaikka Yhdysvalloissa ollaankin.
"Et tiedä vielä, mistä tämä maailma on tehty", ikääntynyt poliisipäällikkö toteaa nuorelle etsivälle. Maailman murheeseen havahtunut Ben Affleck väittää tietävänsä.
Kuten niin useat tällaisten sinänsä erittäin valitettavien tragedioiden yhteydessä tehdyt ratkaisut, tämäkin päätös oli ylimitoitettu. Elokuvalla ei ole mitään tekemistä mainitun tapauksen kanssa ja se on myös kuvattu ennen tytön katoamista. Kyynikon mielessä käy silkka tuottajien kaupallinen laskelmointi, sillä yhtymäkohtien osoittaminen ja niistä huolestuminen tuo teokselle mukavasti näkyvyyttä ennen julkaisuajankohtaa.
Gone Baby Gone (2007) ei ole silti mikään asiaton pohjanoteeraus, mutta läheltä pitää. Suuntaansa hakeva käsikirjoitus ja näytönhaluinen debyyttiohjaaja haluavat sanoa vähän kaikesta kaikkea, eivätkä lopulta sano juuri mistään mitään. Kameran takana kokematon Affleck ei ymmärrä, milloin näkyviä tapahtumia tulisi korostaa, milloin taas häivyttää.
Tyypillisenä ajatuksilleen purkautumisreittiä etsivänä debytanttina hän julistaa arkirealistisessa ohjaustyössään totuuksia, jotka syntyvät järjenvastaisilla päätelmillä.
Bostonin alakuloiset maisemat
Elokuva kertoo 4-vuotiaan tytön kidnappauksen synnyttämistä reaktioista bostonilaisessa kaupunkilähiössä. Media ja poliisi ovat saapuneet yhteisöön, mutta hyviä johtolankoja ei vaikuta olevan kenelläkään ja jokainen hukattu tunti vaikeuttaa etsintöjä. Sitten tapausta alkaa selvittää nuori yksityisetsiväkaksikko, joka tuntee seudun ilmapiirin ja ihmiset läpikotaisesti.
Pätevimmillään katu-uskottavaksi asiaelokuvaksi haluava teos on näillä kohdin, kun se erittelee, kuinka sekasortoisessa tilanteessa viranomaiset ovat pakotettuja toimimaan. Vanhemmat korostavat mieluusti omaa rakkauttaan, todistajat vilpittömyyttään ja naapurit havaintokykyään, mutta tuskin kenelläkään on vain puhtaita jauhoja pusseissaan.
Tiedotusvälineidenkin silmätikuiksi joutuvien tutkijoiden vastuulla kuitenkin on, että vihjeet selvitetään huolella ja mahdollisimman nopeasti.
Bostonista kotoisin oleva ohjaaja tuntee harmaan kaupungin alakuloisen asenneilmaston tarkkaan, mikä huokuu monista syrjäkaduille ja tunkkaisiin kuppiloihin sijoittuvista tiheätunnelmaisista jaksoista. Työväenluokan arkea ja sosiaalista rappiota valottava teos perustuu Dennis Lehanen opukseen (1998), joka Menneisyyden otteen (2001) tavoin pyrkii paljon monisyisemmäksi oikeuden ja moraalin hankalaa yhteensovittamista puntaroivaksi puheenvuoroksi.
Niinpä Clint Eastwoodin jälkimmäisestä ohjaaman elokuvasovituksen (2003) jatkoksi myös tämä teos lavenee perinteisen rikosjuonen yli yhteisön kollektiivista vastuuntuntoa ja syyllisyyttä ruotivaksi pamfletiksi, joka tuomitsee yhdenkaltaiset vääryydet, mutta hyväksyy silti toiset.
Paljastamatta tarinan kulusta mitään elokuva esittää vaikeaselkoisella logiikalla, että moraalinen yksilö voi riistää toisen elämän ja ettei voi. Hyvä tarkoitus tai terve järki ei kuitenkaan erottele tekojen oikeutusta, sen sijaan "perusteltu" kosto kelpaa linjaukseksi.
Tällainen ambivalenssi olisi kiehtovaa, jos kyseessä olisi suunniteltu luento länsimaisen oikeustajun ristiriidoista. Juonen rönsyily tuulesta temmattuihin suuntiinsa antaa kuitenkin aihetta epäillä ohjaajan otteen irtoamisesta.
Hyvä, paha vanhempi
Elokuvan oma moraali kestää huonosti päivänvaloa. Ehkä äskettäin perheen perustaneen Ben Affleckin elämäntilanne näkyy sen sisällössä, joka pohtii hyvän vanhemman odotuksia ja velvollisuuksia. Silti vastuuttoman narkomaaniäidin ja rikollisen korvikeperheen pelkistäminen lapsen ainoiksi kasvattajavaihtoehdoiksi tuntuu katteettomalta, sillä kai viranomaiset sentään lapsen etua ajavat, vaikka Yhdysvalloissa ollaankin.
"Et tiedä vielä, mistä tämä maailma on tehty", ikääntynyt poliisipäällikkö toteaa nuorelle etsivälle. Maailman murheeseen havahtunut Ben Affleck väittää tietävänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti