Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (2007)

Ohjaus: Andrew Dominik

★★★☆☆

Kun James Mangoldin epäonnistunut western Klo 3:10 Lähtö Yumaan (2007) sai ensi-iltansa kaksi viikkoa sitten, kirjoitin modernin lännenelokuvan tarvitsevan polttoaineekseen vanhojen kaavojen uudelleen kirjoittamista, jos se mielii puhutella muitakin kuin nostalgian hehkussa lämmitteleviä.  

 

Venetsian elokuvajuhlilla esitelty Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta(2007) menee puolestaan kunnianhimossaan niin pitkälle, että se kääntyy teosta vastaan. Amerikkalaisille suurelokuville tyypillisesti se sairastaa mammuttitautia, jota sen nimekekin osuvasti oireilee.  

 

En muista viime vuosilta yhtäkään laatufilmiä, josta voisi yhtä vaivattomasti poistaa kohtauksia ilman että niitä ympäröivien jaksojen kuvia tai repliikkejä joutuisi muuttamaan millään tavalla. Tästä yli kaksi ja puolituntisesta teoksesta voisi saksia reilun kelan verran huoletta pois. 

 

Tähtikultin syntyhetket 

 

Syy siihen, miksi yhdysvaltalainen näyttelijäikoni Brad Pitt kiinnostui projektista myös tuottajana, vaikuttaa ilmiselvältä. Nimittäin vaikka teoksen tapahtumat sijoittuvat 1880-luvun alkupuoliskolle, filmin sisältö puhuttelee meidän aikamme kollektiivista omaatuntoa. Jesse James oli aikansa kuuluisuus, jonka ryöstöretkistä kertovat legendaariset tarinat levisivät pokkareina ja uutisjuttuina hänen aikalaisilleen. Niiden totuudellisuus lienee ollut samaa luokkaa kuin Pittin ja hänen tunnetusta vaimostaan kiertävissä sensaatiopaljastuksissa on nykypäivänä. 

 

Yleisemmin analysoituna filmi sukeltaa yhteen tähtikulttia pönkittävän länsimaisen kulttuurin syntyhetkeen. Sankareiksi alkavat kelvata ketkä tahansa, jopa tappajat, joiden korvaamattomaan arvoon media havahtuu. Sen suoltamat valheelliset sankaritarut ovat puolestaan vääränlaisia esikuvia mieleltään hauraille yksilöille heidän tulevaisuutensa takeiksi. 

 

Lopussa elokuva osoittaa ennakoivasti, että jatkossa kaikki on tuotteistavissa, esille pantavissa ja rahaksi muutettavissa – kunhan hinnasta sovitaan. 

 

Ilmiön kahdet kasvot 

 

Identiteetin ja mielenrauhan murenemista australialainen Andrew Dominik lähestyy kahdesta suunnasta. Vähemmän valkokangasaikaa myönnetään Pittin esittämälle murhaajalle, jonka henkinen läsnäolo tuntuu kuitenkin elokuvan jokaisessa kohtauksessa.  

 

On annettava täysi tunnustus usein maneeriseen näyttelemiseen syyllistyvälle filmitähdelle roolihahmosta, joka aina ilmaantuessaan herättää aitoa huolta katsojassa. Hänen pelkkä läsnäolonsa välittää pimahtamaisillaan olevan psykopaatin hermoherkkyyttä, vaikka hän ei korottaisi ääntään tai edes sanoisi mitään. Näissä aavemaista rauhattomuutta lietsovissa episodeissa ohjaaja luo teokseensa jännitteen, joka virtaa henkilöjen lävitse kuin sähköisku.  

 

Väistämättä hänen vastapuolensa, Casey Affleckin näyttelemä Juudas jää vaisummaksi tapaukseksi. Dominik muovaa hänestä enemmän säälittävän reppanan ja häviäjän kuin kylmäveriseen murhaan pystyvän petturin. Hahmon mitäänsanomattomuus korostuu hänen yhteisissä kohtauksissaan Jesse Jamesin kanssa, sillä katsojan on vaikea ymmärtää, mitä lainsuojaton näkee lähipiiriinsä ottamassaan ressukassa.  

 

Jotkut amerikkalaiskriitikot ovat puhuneet homoseksuaalisen suhteen mahdollisuudesta, mutta tällaiset väitteet vaikuttavat kaukaa haetuilta. Pikemminkin, jos jostakin, kyse on erakoituvan, masentuvan ja vainoharhaiseksi käyvän massamurhaajan vaistonvaraisesta tarrautumisesta sairaalloiseen suhteeseen, jonka toinen osapuoli on yhtä kajahtanut kuin hän itse on. 

 

Liikaa aikaa sivuhenkilöille 

 

Kun muistaa elokuvan nykyaikaiset teemat hullusta mediakulttuurista ja sen seurauksista sekä raamatulliset vihjeet paimentaan vastaan kääntyvästä opetuslapsesta, tuntuvat juonen seikkailut koomisten sivuhenkilöiden linkittymättömissä tarinoissa täydellisen turhanpäiväisiltä. Toisaalta Jesse Jamesin normaali perhe-elämä jää liian nopeasti sivutuksi, vaikka se saattaisi olennaisesti selittää hänen skitsofrenista luonnettaan. 

 

Filmin estetiikassa usein esitettävä symbolinen alleviivaus taivaalla leijailevista uhkaavista pilvistä tuntuisi älykkäämmältä ratkaisulta vähemmän toistettuna ja ellei olisi koskaan nähnyt Gus Van Santin Elephantia (2003). 

 

Teoksen ironisen kertojan puhe vaikuttaa alkuun sopimattomalta vitsailulta, mutta paljastuu lopussa osuvaksi keinoksi tähdentää myyttisten kertomusten ja väkivaltaisen todellisuuden ristiriitaa. Epäjohdonmukainen muotokuva Robert Fordista aiheuttaa kuitenkin sen, että elokuvalla on vaikeuksia päättää, ansaitsiko mies elämän hänelle varaaman kohtalon.