Ohjaus: Ilmar Raag
★★☆☆☆
Coloradossa vuonna 1999 sattuneista Columbinen koulusurmista keskusteltiin meilläkin runsaasti, kun haettiin vastauksia alaikäisten suorittamien järjettömien väkivallantekojen herättämiin kysymyksiin.
Kauan nuorison pahoinvointia niin mielettömässä mittakaavassa saatettiin pitää suuren maailman ilmiönä, kunnes Jokelan tapahtumat pakottivat tarkistamaan asenteita. Tällä välin ihmiset eivät ole missään päin maailmaa muuttuneet sen raaemmiksi, mutta väkivaltaisen viihteen määrä näyttäisi jatkavan kasvuaan.
Häiriintyneisiin yksilöihin sillä voi olla arvaamattomia vaikutuksia, kuten Michael Haneke on ohjaustöissään osoittanut.
Huolestuneita puheenvuoroja esitetään yhä useammin kaikkialla. Teatterilevitykseen tuli äskettäin belgialaisen Nic Balthazarin koulukiusaamista käsittelevä ohjaustyöBen X (2007), jossa nuori poika tekee hätkähdyttävän päätöksen päivittäistä väkivaltaa paetakseen. Virolaisen Ilmar Raagin elokuva sukeltaa samaan aihepiirin edellistä synkemmällä otteella.
Sen lähimmäksi vertailukohdaksi nimeäisinkin Yhdysvaltojen ulkopuolella ainoastaan Suomessa (!) kaupalliseen levitykseen kelvanneen, mutta vähälle huomiolle jääneen riippumattoman amerikkaisteoksen Zero Day - nuoret tappajat (2003). Ben Coccioesittää siinä teeskentelemättömän tulkintansa Columbinen tapahtumista, joista myös Gus van Sant ohjasi mestariteoksensa Elephant (2003).
Ennen Jokelaa kuvattu Klass (2007) hakee varmasti yhtymäkohtia Columbinenkin taustalla muhineeseen epätoivoon, vaikkei se yksilöikään tarinaansa mihinkään suuntaan. Kuvatunkaltainen tragedia on kuitenkin kaikkialla pääpiirteissään sama.
Elokuva käynnistyy kiusatun Joosepin vaikean aseman erinomaisesti havainnollistavalla liikuntatunnin kuvauksella. Koripallopelin aikana syrjittyä poikaa ruhjotaan ja nälvitään opettajan siitä riittävästi häiriintymättä, ja tunti päättyy pukukoppien puolella tarpeettomaan väliselkkaukseen. Päivät toistavat samaa kaavaa.
Hänen ainoksi puolustajakseen puolivahingossa päätyvä Kaspar on maalta kaupunkikouluun siirtynyt peloton poika, jonka apua edellinen kipeästi tarvitsee, mutta josta on lopulta haittaa enemmän kuin hyötyä. Katsoja arvaa jo aikaisin, mihin tarkoitukseen kuvissa vilahtavia isän tuliaseita vielä käytetään.
Ilmar Raagin levottomasti liikehtivät rakeiset otokset peilaavat koululuokan hierarkiaa piinaavan uskottavasti, mutta joukkopsykoosin laajuus ja syvyys sekä vankilaolosuhteiden kaltaiset sadistiset nöyryytykset tuntuvat sittenkin liiallisilta. Musiikkivideoiden sähäkkää estetiikkaa tapaileva leikkaustyylikin vaikuttaa mieluummin ohjaajan käyntikortilta kuin sisällön visuaaliselta ilmaukselta.
Motivointikin ontuu kaikkien kannalta kolkosti päättyvässä tarinassa. Joukkosurmien tekijöiksi eivät valikoidu niinkään pikaistuksissa kostavat, vaan pitkään mielenterveysongelmia poteneet ja todellisuudentajunsa menettäneet erakot.
Kauan nuorison pahoinvointia niin mielettömässä mittakaavassa saatettiin pitää suuren maailman ilmiönä, kunnes Jokelan tapahtumat pakottivat tarkistamaan asenteita. Tällä välin ihmiset eivät ole missään päin maailmaa muuttuneet sen raaemmiksi, mutta väkivaltaisen viihteen määrä näyttäisi jatkavan kasvuaan.
Häiriintyneisiin yksilöihin sillä voi olla arvaamattomia vaikutuksia, kuten Michael Haneke on ohjaustöissään osoittanut.
Huolestuneita puheenvuoroja esitetään yhä useammin kaikkialla. Teatterilevitykseen tuli äskettäin belgialaisen Nic Balthazarin koulukiusaamista käsittelevä ohjaustyöBen X (2007), jossa nuori poika tekee hätkähdyttävän päätöksen päivittäistä väkivaltaa paetakseen. Virolaisen Ilmar Raagin elokuva sukeltaa samaan aihepiirin edellistä synkemmällä otteella.
Sen lähimmäksi vertailukohdaksi nimeäisinkin Yhdysvaltojen ulkopuolella ainoastaan Suomessa (!) kaupalliseen levitykseen kelvanneen, mutta vähälle huomiolle jääneen riippumattoman amerikkaisteoksen Zero Day - nuoret tappajat (2003). Ben Coccioesittää siinä teeskentelemättömän tulkintansa Columbinen tapahtumista, joista myös Gus van Sant ohjasi mestariteoksensa Elephant (2003).
Ennen Jokelaa kuvattu Klass (2007) hakee varmasti yhtymäkohtia Columbinenkin taustalla muhineeseen epätoivoon, vaikkei se yksilöikään tarinaansa mihinkään suuntaan. Kuvatunkaltainen tragedia on kuitenkin kaikkialla pääpiirteissään sama.
Elokuva käynnistyy kiusatun Joosepin vaikean aseman erinomaisesti havainnollistavalla liikuntatunnin kuvauksella. Koripallopelin aikana syrjittyä poikaa ruhjotaan ja nälvitään opettajan siitä riittävästi häiriintymättä, ja tunti päättyy pukukoppien puolella tarpeettomaan väliselkkaukseen. Päivät toistavat samaa kaavaa.
Hänen ainoksi puolustajakseen puolivahingossa päätyvä Kaspar on maalta kaupunkikouluun siirtynyt peloton poika, jonka apua edellinen kipeästi tarvitsee, mutta josta on lopulta haittaa enemmän kuin hyötyä. Katsoja arvaa jo aikaisin, mihin tarkoitukseen kuvissa vilahtavia isän tuliaseita vielä käytetään.
Ilmar Raagin levottomasti liikehtivät rakeiset otokset peilaavat koululuokan hierarkiaa piinaavan uskottavasti, mutta joukkopsykoosin laajuus ja syvyys sekä vankilaolosuhteiden kaltaiset sadistiset nöyryytykset tuntuvat sittenkin liiallisilta. Musiikkivideoiden sähäkkää estetiikkaa tapaileva leikkaustyylikin vaikuttaa mieluummin ohjaajan käyntikortilta kuin sisällön visuaaliselta ilmaukselta.
Motivointikin ontuu kaikkien kannalta kolkosti päättyvässä tarinassa. Joukkosurmien tekijöiksi eivät valikoidu niinkään pikaistuksissa kostavat, vaan pitkään mielenterveysongelmia poteneet ja todellisuudentajunsa menettäneet erakot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti