Ohjaus: Martin Scorsese
★★★★☆
Martin Scorsesen yhteistyö käsikirjoittaja-ohjaaja Paul Schraderin kanssa tuotti kahdessa vuosikymmenessä neljä kärsimysnäytelmää, jotka kaikki paneutuvat omapäisten vaeltajien huuruisiin sielunmatkoihin.
Taksikuski (1975), Kristuksen viimeinen kiusaus (1988), Bringing Out the Dead(1999) ja Cinema Mondon teatterilevitykseen uudestaan tuoma Kuin raivo härkä (1980) edustavat vuosikymmeniensä kitkerintä amerikkalaista elokuvaa.
Yhtä merkittävä työsuhde Scorsesella oli tietysti metodinäyttelijä Robert De Niroon, joka toistuvasti piiskasi itsensä sekä fyysisille että henkisille äärirajoille sukeltaessaan elämän takomien neuroottisten häviäjien nahkoihin.
Juuri näissä ulottuvuuksissa Scorsesen vääristyneiden haaveiden haaksirikkoihin paneutuvat tuoreemmat teokset kalpenevat vanhojen mestariteosten rinnalla samaa vauhtia Leonardo DiCaprion siloposkien kanssa.
Kuin raivo härkä on maskuliinista aggressiota tirskuva katsaus nyrkkeilymestari Jake La Mottan nousuun ja tuhoon. Keskiluokassa otelleesta äkkipikaisesta kamppailijasta tuli sarjan maailmanmestari 1950-luvun alussa, mutta vain muutaman vuoden kuluttua mies oli muuttunut ylipainoiseksi yökerhoisännäksi ja kalterien takaa maailmaa sadattelevaksi juopoksi.
Elokuvan keskeinen idea ja taistelijan tragedia syntyykin itsepäisen nyrkkeilijän itsetuhon vietistä. Mitä tiukemmin hän luottaa omaan voittamattomuuteensa ja selviytymiskykyynsä, sitä varmemmin hän murskaa ihmissuhteensa, uransa ja elämänsä.
Adrenaliinin, hien ja veren roiskahduksista huolimatta teoksen määräävänä piirteenä on suru menetetyistä mahdollisuuksista, kaiken pulppuamisesta elämän likaviemäriin. Häkkiin lukitun haukkansa lohdottomuutta tutkivan ohjaustyön mustavalkoiset kuvat peilaavat vastaavalla kaksiraiteisella ehdottomuudella etenevää pakkomiellettä, joka syö lopulta kantajansa.
La Mottan omaelämäkertaan pohjautuva elokuva on äänestetty monta kertaa vuosikymmenensä parhaaksi amerikkalaiseksi elokuvaksi. Hänen viadolorosansa on kehän rajaamaa kamppailua olemassaolosta, vailla sääliä tai toivoa.
Yhtä merkittävä työsuhde Scorsesella oli tietysti metodinäyttelijä Robert De Niroon, joka toistuvasti piiskasi itsensä sekä fyysisille että henkisille äärirajoille sukeltaessaan elämän takomien neuroottisten häviäjien nahkoihin.
Juuri näissä ulottuvuuksissa Scorsesen vääristyneiden haaveiden haaksirikkoihin paneutuvat tuoreemmat teokset kalpenevat vanhojen mestariteosten rinnalla samaa vauhtia Leonardo DiCaprion siloposkien kanssa.
Kuin raivo härkä on maskuliinista aggressiota tirskuva katsaus nyrkkeilymestari Jake La Mottan nousuun ja tuhoon. Keskiluokassa otelleesta äkkipikaisesta kamppailijasta tuli sarjan maailmanmestari 1950-luvun alussa, mutta vain muutaman vuoden kuluttua mies oli muuttunut ylipainoiseksi yökerhoisännäksi ja kalterien takaa maailmaa sadattelevaksi juopoksi.
Elokuvan keskeinen idea ja taistelijan tragedia syntyykin itsepäisen nyrkkeilijän itsetuhon vietistä. Mitä tiukemmin hän luottaa omaan voittamattomuuteensa ja selviytymiskykyynsä, sitä varmemmin hän murskaa ihmissuhteensa, uransa ja elämänsä.
Adrenaliinin, hien ja veren roiskahduksista huolimatta teoksen määräävänä piirteenä on suru menetetyistä mahdollisuuksista, kaiken pulppuamisesta elämän likaviemäriin. Häkkiin lukitun haukkansa lohdottomuutta tutkivan ohjaustyön mustavalkoiset kuvat peilaavat vastaavalla kaksiraiteisella ehdottomuudella etenevää pakkomiellettä, joka syö lopulta kantajansa.
La Mottan omaelämäkertaan pohjautuva elokuva on äänestetty monta kertaa vuosikymmenensä parhaaksi amerikkalaiseksi elokuvaksi. Hänen viadolorosansa on kehän rajaamaa kamppailua olemassaolosta, vailla sääliä tai toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti