Maradona (2008)

Ohjaus: Emir Kusturica

★★☆☆☆ 

Argentiinan jalkapallomaajoukkueen päävalmentajana tällä viikolla monen hämmästykseksi debytoinut Diego Armando Maradona sanoo tienneensä jo pojannaskalina, että hänestä tulee maailman paras pelaaja. Kiistellyn pallotaiturin näkijän lahjat eivät kuitenkaan riittäneet varoittamaan häntä siitä, että menestyksellä on aina hintansa.

Jo pelivuosinaan Maradona kärähti kolmesti dopingtesteissä, ampui toimittajaa ilmakiväärillä selkään, veljeili Napolin vuosinaan paikallisen mafian kanssa ja käytti huumeita langenneen rock-tähden tavoin.

Aktiiviuran päättymistä seuraavina vuosina hän nuuhki kokaiinia entistäkin innokkaammin, lihoi ja laihtui kuolemaa uhmaten ja alkoi näyttäytyä julkisuudessa sosialistipresidenttien rinnalla Yhdysvaltain imperialista politiikkaa vastustavana demagogina.

Kusturican Maradona

Elämää ihmeellisemmästä henkilöstä valmistettua muotokuvaa levitetään Suomessa nimikkeellä Maradona (2008), mutta on syytä varoittaa elokuvan alkukielisestä tittelistä Maradona by Kusturica.

Kyse ei ole niinkään objektiiviseen hahmotukseen pyrkivästä dokumentista kuin serbialaisen elokuvaohjaajan ja Maradonan ystävän Emir Kusturicanomakohtaisesta ja päiväkirjamaisesta henkilökuvasta. Monta katsojaa askarruttavaa kiusallista kysymystä jääkin esittämättä, kun ohjaaja potkii mieluummin palloa ruohokenttien legendan kanssa tai antaa hänelle tilaa esiintymislavojen laululintuna.

Kusturica ei esimerkiksi pohdi lainkaan Maradonan julkista sielunkumppanuutta Fidel Castron ja Hugo Chavezin kaltaisiin poliitikkoihin. Presidenttien motiivit hymyillä kuvissa kaikkien rakastaman kansansankarin kanssa ovat vähintäänkin kyseenalaisia, etenkin kun jalkapalloilija itse ei vaikuta tietoiselta mahdollisesta asemastaan opportunistien sätkynukkena.

Vai onko sittenkin niin, ettei mediassa syntynyt kuva Maradonasta Matti Nykäsentragikoomisena kohtalotoverina olekaan oikea?

Vanhan kertausta

Maradonan vaiheista tietävälle katsojalle dokumentti antaa vähän jos ollenkaan tuumailtavaa. Kusturica kertaa jalkapalloilijan peliuran huippuhetket ja myöhemmät skandaalit hakematta hänen pelitovereiltaan tai muiltakaan läheisiltä vertailevia näkemyksiä hänen omiinsa.

Minä jäin kaipaamaan erityisesti Argentiinan porvariston ja älymystön käsityksiä Buenos Airesin slummien köyhälistöstä miljonääriksi nousseesta jumalhahmosta, jolle kaikki vaikuttaa olevan hyväksyttävän rajoissa.

Vain hetkittäin Diego on sillä tavalla keskittynyt ja rauhallinen, että fraasien ja palopuheiden takaa paljastuu tunteva ja ajatteleva, syviäkin miettivä ihminen. Ehkä parhaiten elokuva toimiikin katsauksena myyttisen miehen ympärillä pyörivään hullunmyllyyn.