Ohjaus: Joshua Marston
★★☆☆☆
Maailma on täynnä hyvää tarkoittavia sanomaelokuvia yhteiskunnallisista ongelmista, mutta pelkällä idealismilla planeettaamme tuskin muutetaan yhtään sen elettävämmäksi.
Myönteinen kehitys vaatii päättäjiltä lujaa poliittista tahtoa, toisiinsa kytkeytyvien ilmiöiden havaintokykyä ja aitoa humanismia globaalissa mittakaavassa. Esimerkiksi ylikansallinen rikollisuus ei suinkaan ole vain köyhän etelän roskavaltioiden itsenäinen ongelma, vaan sen juuret ulottuvat kapitalistisen maailmanjärjestyksen synnyttämiin epäkohtiin.
Trafficin (2000) kaltaisia huume-eepoksia vaivaa liian usein syvätarkan analyysin puute syistä, kun huomio keskittyy rikkaan pohjoisen kontolle päätyneisiin epämieluisiin seurauksiin, joita virkavallan sankariyksilöt koittavat parhaansa mukaan kitkeä.
Jos entisen sotajournalistin Joshua Marstonin esikoiselokuvaa voi jostakin kiitellä niin siitä, ettei se luota paperinmakuisiin viranomaisselostuksiin huumekaupan osapuolista, vaan heittäytyy ruohonjuuritasolta tarkastelemaan heroiinilastien virtaa Kolumbiasta Yhdysvaltojen markkinoille.
Yksittäistapauksensa kautta teos haluaa kertoa laajemminkin taustoista, jotka pakottavat nuoret tytöt myymään ruumiinsa hengenvaarallisten huumausainepakettien vankkureiksi. Yleinen varattomuus ja toivottomuus työskentelee pyramidin huipulla seisovien rikollisten eduksi, koska he pystyvät siirtämään terveydelliset ja juridiset riskit taloudellisessa puutteessa elävien muulien kärsittäväksi.
Maria Full of Grace (2004) raportoi rehellisenoloisesti köyhyysloukussa elävien todellisuudesta Kolumbian kuivalla maaseudulla, mutta Pohjois-Amerikkaan siirryttäessä jutun punainen lanka katoaa ohjaajan hyppysistä. Paikallista kieltä osaamattomien rahattomien tyttöjen uhmakas käyttäytyminen alamaailman petollisia nilkkejä kohtaan lienee jenkkiyleisölle tarkoitettua fantasiaa, joka pomppaa kokonaisuudesta esiin yhtä räikeästi kuin ohjaajan amerikkalaista unelmaa mielistelevät haaveilut.
Näin elokuva pettää lupauksensa puolueettomasta, aihepiirinsä solmukohtiin ihanteettomasti suhtautuvasta selvityksestä.
Myönteinen kehitys vaatii päättäjiltä lujaa poliittista tahtoa, toisiinsa kytkeytyvien ilmiöiden havaintokykyä ja aitoa humanismia globaalissa mittakaavassa. Esimerkiksi ylikansallinen rikollisuus ei suinkaan ole vain köyhän etelän roskavaltioiden itsenäinen ongelma, vaan sen juuret ulottuvat kapitalistisen maailmanjärjestyksen synnyttämiin epäkohtiin.
Trafficin (2000) kaltaisia huume-eepoksia vaivaa liian usein syvätarkan analyysin puute syistä, kun huomio keskittyy rikkaan pohjoisen kontolle päätyneisiin epämieluisiin seurauksiin, joita virkavallan sankariyksilöt koittavat parhaansa mukaan kitkeä.
Jos entisen sotajournalistin Joshua Marstonin esikoiselokuvaa voi jostakin kiitellä niin siitä, ettei se luota paperinmakuisiin viranomaisselostuksiin huumekaupan osapuolista, vaan heittäytyy ruohonjuuritasolta tarkastelemaan heroiinilastien virtaa Kolumbiasta Yhdysvaltojen markkinoille.
Yksittäistapauksensa kautta teos haluaa kertoa laajemminkin taustoista, jotka pakottavat nuoret tytöt myymään ruumiinsa hengenvaarallisten huumausainepakettien vankkureiksi. Yleinen varattomuus ja toivottomuus työskentelee pyramidin huipulla seisovien rikollisten eduksi, koska he pystyvät siirtämään terveydelliset ja juridiset riskit taloudellisessa puutteessa elävien muulien kärsittäväksi.
Maria Full of Grace (2004) raportoi rehellisenoloisesti köyhyysloukussa elävien todellisuudesta Kolumbian kuivalla maaseudulla, mutta Pohjois-Amerikkaan siirryttäessä jutun punainen lanka katoaa ohjaajan hyppysistä. Paikallista kieltä osaamattomien rahattomien tyttöjen uhmakas käyttäytyminen alamaailman petollisia nilkkejä kohtaan lienee jenkkiyleisölle tarkoitettua fantasiaa, joka pomppaa kokonaisuudesta esiin yhtä räikeästi kuin ohjaajan amerikkalaista unelmaa mielistelevät haaveilut.
Näin elokuva pettää lupauksensa puolueettomasta, aihepiirinsä solmukohtiin ihanteettomasti suhtautuvasta selvityksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti