Ohjaus: Sofia Coppola
★★☆☆☆
Marie Antoinette (2006) oli keväällä Cannesin kohutyö, eikä vähiten aihepiirinsä seurauksena. Toiset ylistivät teoksen tuoretta näkökulmaa vallankumousta edeltävään kulttuuridekadenssiin, kun taas toiset vihasivat filmin räväkkää trendikkyyttä.
Varmasti kaikkein vaikeimmin sulateltavaksi koitui ainakin filmifestivaalin järjestäjämaalle elokuvan vapauksia ottava tulkinta sekä nimihenkilöstä että Ranskan silloisesta kuninkaasta Ludwig XVI:sta, joka piirtyy paitsi ympärivuorokautiseksi tylsimykseksi ja poliittiseksi tomppeliksi, myös surkeaksi rakastajaksi.
Niinpä katsoja asetetaan arvuuttelemaan läpi elokuvan Ranskan kuninkaallisten todellista laitaa: ovatko he haluttomia hallitsijoita, himottomia homoseksuaaleja vai leipääntyneitä lapsia?
Hahmotellessaan omalaatuisia hovimuotokuviaan teos joutuukin ongelmiin, jotka kytkeytyvät mainitsemaani tulkinnalliseen avaruuteen. Elokuva nimittäin lähestyy aihettaan ohjaajalleen ominaisesti niin etäältä ja ulkopuolisesti, että näkemyksen kriittinen terävyys kärsii jo siitä.
Vieraantuneita ja eksyneitä
Sofia Coppola ei ole vielä läheskään niin laadukas elokuvantekijä kuin yliherkkä pintakritiikki on väittänyt ja Marie Antoinette pikemminkin osoittaa, että hänen kehittymisensä kulkee väärään suuntaan. Jo hänen esikoisfilmissään Virgin Suicides(2000) osoittama taipumus tiirailla neitoperhojen haikeaa kaipausta kaukaa saa Marie Antoinetten tapauksessa eloisuutta vain silmänlumeeksi, kun kiikareiden linssit eivät olekaan enää eteerisen nostalgian pehmentämät.
Tematiikaltaan ohjaaja jatkaa paitsi debyyttinsä myös sen seuraajan Lost In Translationin (2003) ironista analyysiä mieleltään herkkien yksinäisten irrallisuudesta heille vieraassa ympäristössä, jonka oikulliset lait ja tyhjät rutiinit tukahduttavat elämäänsä tympääntyneiden tulevaisuudenuskoa.
Silti elokuva kerrallaan Coppolan vakaumus kasvaa pakkopaidoista irtaantumisen mahdollisuuteen. Kun konservatiivisen lähiöperheen alaikäiset morsmaikut vielä päättivät poistua kuoleman kautta kuristavista kulisseistaan, oli kaukomailla kipinöityneen romanssin eriparinen kaksikko jo kosketusetäällä toiveistaan.
Uusimmassa ohjaustyössään Coppola asettaakin nimihenkilön avoimesti haastamaan järjestelmän, jonka pompöösiä itsekkyyttä ruokkivia tottumuksia, ilkeää juoruilua, monimerkityksisiä eleitä ja haavoittavia sanoja tuleva kuningatar ei haluaisikaan tuntea.
Teinireppana puleerattuun hoviin
Elokuva käynnistyy kiehtovana tutkielmana asemaansa syntyneen teiniprinsessan roolivankeudesta. Lemmikkikoiraansa ja omaa vapauttaan rakastava pyhän Rooman Valtakunnan keisarinnan tytär naitetaan 14-vuotiaana Ranskan hoviin vuonna 1770 osana maiden välistä allianssia.
Kasvukivuista ja epätyydyttävästä avioliitosta kärsivän nuoren naisen sopeutuminen moraalittomaan ympäristöön kestää aikansa, ennen kuin valta päihdyttää myös vastustelijansa.
Nykypoppia ja rappiota
Ikävä kyllä ohjaustyö on parhaimmillaan ensimmäisen kelan aikana, kun ohjaaja muutamin kuvaavin otoksin valottaa läpeensä mädän järjestelmän henkistä tyhjyyttä ja vieraannuttavaa rappiota.
Mitä pidemmälle teos sitten etenee sitä selvemmäksi elokuvan perimmäinen pinnallisuus käy. Päähahmon motiivit jäävät tyystin selvittämättä hänen vastarintansa lauhduttua nopeasti ja tytön hiljalleen mieltyessä korruptoivaan kähmintään.
Coppola toki tietää salaisuuksien kutkuttavan mielikuvitusta, mutta kansakuntaa kohti perikatoa ajavaan tuhlailevaan vamppiin kohdistuva laimea hännystely hämärtää piikikkäänä järjestelmäkritiikkinä käynnistynyttä teosta ratkaisevasti.
Nykypoppia soittava ääniraitakin tuntuu teennäiseltä, vaikka se ravistelevammassa kokonaisuudessa voisi toimia vavahduttavana onttoutta alleviivaavana tehokeinona. Nyt vaikutelma ei ole juurikaan syvempi kuin Brian Helgelandin samaa tyylikeinoa käyttävässä Ritarin tarinassa (2001).
Kun nimihenkilö katsoo viimeisen kerran kohti Versaillesia vallankumousvuonna 1789, tuntee otoksessa kaipuuta, eikä suinkaan välttämätöntä valheesta herättävää todellisuuden moukaria. Coppolan naisnäkökulma pysyy jälleen oudon varovaisena.
Niinpä katsoja asetetaan arvuuttelemaan läpi elokuvan Ranskan kuninkaallisten todellista laitaa: ovatko he haluttomia hallitsijoita, himottomia homoseksuaaleja vai leipääntyneitä lapsia?
Hahmotellessaan omalaatuisia hovimuotokuviaan teos joutuukin ongelmiin, jotka kytkeytyvät mainitsemaani tulkinnalliseen avaruuteen. Elokuva nimittäin lähestyy aihettaan ohjaajalleen ominaisesti niin etäältä ja ulkopuolisesti, että näkemyksen kriittinen terävyys kärsii jo siitä.
Vieraantuneita ja eksyneitä
Sofia Coppola ei ole vielä läheskään niin laadukas elokuvantekijä kuin yliherkkä pintakritiikki on väittänyt ja Marie Antoinette pikemminkin osoittaa, että hänen kehittymisensä kulkee väärään suuntaan. Jo hänen esikoisfilmissään Virgin Suicides(2000) osoittama taipumus tiirailla neitoperhojen haikeaa kaipausta kaukaa saa Marie Antoinetten tapauksessa eloisuutta vain silmänlumeeksi, kun kiikareiden linssit eivät olekaan enää eteerisen nostalgian pehmentämät.
Tematiikaltaan ohjaaja jatkaa paitsi debyyttinsä myös sen seuraajan Lost In Translationin (2003) ironista analyysiä mieleltään herkkien yksinäisten irrallisuudesta heille vieraassa ympäristössä, jonka oikulliset lait ja tyhjät rutiinit tukahduttavat elämäänsä tympääntyneiden tulevaisuudenuskoa.
Silti elokuva kerrallaan Coppolan vakaumus kasvaa pakkopaidoista irtaantumisen mahdollisuuteen. Kun konservatiivisen lähiöperheen alaikäiset morsmaikut vielä päättivät poistua kuoleman kautta kuristavista kulisseistaan, oli kaukomailla kipinöityneen romanssin eriparinen kaksikko jo kosketusetäällä toiveistaan.
Uusimmassa ohjaustyössään Coppola asettaakin nimihenkilön avoimesti haastamaan järjestelmän, jonka pompöösiä itsekkyyttä ruokkivia tottumuksia, ilkeää juoruilua, monimerkityksisiä eleitä ja haavoittavia sanoja tuleva kuningatar ei haluaisikaan tuntea.
Teinireppana puleerattuun hoviin
Elokuva käynnistyy kiehtovana tutkielmana asemaansa syntyneen teiniprinsessan roolivankeudesta. Lemmikkikoiraansa ja omaa vapauttaan rakastava pyhän Rooman Valtakunnan keisarinnan tytär naitetaan 14-vuotiaana Ranskan hoviin vuonna 1770 osana maiden välistä allianssia.
Kasvukivuista ja epätyydyttävästä avioliitosta kärsivän nuoren naisen sopeutuminen moraalittomaan ympäristöön kestää aikansa, ennen kuin valta päihdyttää myös vastustelijansa.
Nykypoppia ja rappiota
Ikävä kyllä ohjaustyö on parhaimmillaan ensimmäisen kelan aikana, kun ohjaaja muutamin kuvaavin otoksin valottaa läpeensä mädän järjestelmän henkistä tyhjyyttä ja vieraannuttavaa rappiota.
Mitä pidemmälle teos sitten etenee sitä selvemmäksi elokuvan perimmäinen pinnallisuus käy. Päähahmon motiivit jäävät tyystin selvittämättä hänen vastarintansa lauhduttua nopeasti ja tytön hiljalleen mieltyessä korruptoivaan kähmintään.
Coppola toki tietää salaisuuksien kutkuttavan mielikuvitusta, mutta kansakuntaa kohti perikatoa ajavaan tuhlailevaan vamppiin kohdistuva laimea hännystely hämärtää piikikkäänä järjestelmäkritiikkinä käynnistynyttä teosta ratkaisevasti.
Nykypoppia soittava ääniraitakin tuntuu teennäiseltä, vaikka se ravistelevammassa kokonaisuudessa voisi toimia vavahduttavana onttoutta alleviivaavana tehokeinona. Nyt vaikutelma ei ole juurikaan syvempi kuin Brian Helgelandin samaa tyylikeinoa käyttävässä Ritarin tarinassa (2001).
Kun nimihenkilö katsoo viimeisen kerran kohti Versaillesia vallankumousvuonna 1789, tuntee otoksessa kaipuuta, eikä suinkaan välttämätöntä valheesta herättävää todellisuuden moukaria. Coppolan naisnäkökulma pysyy jälleen oudon varovaisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti