perjantai 14. helmikuuta 2014

Max Payne (2008)

Ohjaus: John Moore
★☆☆☆☆ 
Ennen vanhaan näytäntökauden odotetuimmat yleisömagneetit perustuivat klassikkoromaaneihin tai kirjailijoiden originaaliteksteihin, nykyään perustaksi kelpaavat konsoli- ja tietokonepelit sekä sarjakuvat.
Siinä tiivistettynä elokuvakulttuurin sisällöllinen kehitys viimeisen puolivuosisadan aikana.

Yllätyksettömät valinnat

Suomalaisen pelitalon kehittämä Max Payne ilmestyi vuonna 2001 ja huhut elokuvasovituksesta lähtivät heti liikkeelle. Peli päätyi lopulta jättiläisyhtiö Foxille ja ohjaajaksi palkattiin pari kierrätyselokuvaa (Flight of the Phoenix, Omen) rekisteriinsä kirjannut irlantilainen John Moore.

Päärooliin valittiin atleettinen taskuraketti, varjonyrkkeilijä ja entinen hoppari Mark Wahlberg, joka tunnetaan näyttelijänä yhden ilmeen ihmeenä.

Jo nämä ratkaisut kielivät, ettei elokuva Max Payne (2008) tavoittele aivan kirkkaimpia kärkisijoja.

Jyrkkiä kontrasteja

On silti myönnettävä, että simppeli tarina vaimonsa murhaajaa etsivästä poliisista voisi käynnistyä paljon huonomminkin.

Moore on rakentanut elokuvalle mustan ja valkoisen jyrkkään kontrastiin perustuvan visuaalisen ilmeen pysyen näin uskollisena tietokonepelin estetiikalle ja herättäen kiehtovia assosiaatioita moraalin selvärajaisuuteen.

Taivaalta hiljalleen, mutta jatkuvana valuva lumisade ennakoi hyistä päätöstä takalukkoon jämähtäneen etsivän kostoretkelle.

Ilmaisuvalintoja

Ohjaajan keskinkertaisuus näkyy kuitenkin siinä, ettei hän kunnolla oivalla, kuinka muokata pelin ilmaisukeinoista modernia elokuvailmaisua.

Teos olisi voinut esimerkiksi hyödyntää kolmannen persoonan kerrontaa lietsoakseen paniikinomaista tunnelmaa; liikkeen päähenkilön ympärillä hidastavalle luotiaika-tekniikalle Moore ei puolestaan keksi kuin show-arvoa.

Juonta pyritään mutkistamaan lavastamalla päähenkilö syylliseksi murhaan, jonka taustalla on vaarallisen huumausaineen joissakin yksilöissä herättämiä painajaisia. Tämä haara tuo toimintapakettiin myös kauhufantasian elementtejä, jotka eivät mytologisina näkyinä istu kovin järjellisesti kokonaisuuteen.

Raju pettymys

Muutoinkin elokuvan toinen puolisko tuottaa rajun pettymyksen, kun vertauksellisten ainesten kehittely väistyy pakollisen mäiskeen tieltä.

Koston teema kulkee niin luotisuoraa raidetta, ettei edes halu pysyä uskollisena tietokonepelille riitä oikeuttamaan johtoajatuksen ohuutta eikä varsinkaan taantumuksellista lunastuksen ideaa.

On silti kiinnostavaa, että Max Payne tarjoaa enemmän pohdittavaa elokuvaestetiikasta ja sen sidoksesta sisältöön kuin melkein mikään tänä vuonna näkemistäni ohjaustöistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti