Ohjaus: Paul Greengrass
★★★☆☆
Jää nähtäväksi, kuinka suositun filmisarjan tuotantoporras paikkaa näyttelijä Matt Damonin jättämän aukon, mikäli hän pysyy päätöksessään luopua riuskan ammattitappajan roolistaan.
Robert Ludlumin luomaan hahmoon perustuvia elokuvia on kasassa jo kolme, joista ensimmäisen ohjasi sujuvasti Doug Liman. Yllätyshitiksi ponkaisseen elokuvan tarina monisyisine juonihaaroineen heijastelee Nixonin ajan jälkeisiä epäluuloja virallisen koneiston rehellisyyteen, mutta terrorikautemme kähminnät näyttävät tarjoavan aivan yhtä hyvät puitteet valtion kouliman teloittajan epätoivoiselle pakomatkalle.
Houkutus lypsää koluttua aihetta myös tulevaisuudessa lienee nopeasti vastustamattoman suuri.
Limanin päätös väistyä ohjaajan tuolilta tuottajaksi heti ensimmäisen filmin jälkeen ei ole suinkaan vähentänyt jatko-osien laatuvaatimuksia, päinvastoin, sillä vastaavana käsikirjoittajana on työtä jatkanut Tony Gilroy ja ohjaajana kahdessa tuoreimmassa teoksessa vauhdinpidon erinomaisesti taitava britti Paul Greengrass.
Jälkimmäinen on osoittanut hallitsevansa myös monta luokkaa vakavammat aineistot, joista Bloody Sunday (2002) ja United 93 (2006) olivat laajalti kiiteltyjä ja kiisteltyjä.
Sarjalle realistisen visuaalisen ilmeen antanut Liman tuskin on pannut pahakseen Greengrassin sähäkkää käsivarakuvausta, vaikka sillä pyritäänkin vastaamaan lajityypin kehnompien kohellusten asettamiin tempovaatimuksiin ja erityisesti James Bondin ja Vaarallisen tehtävän hiuksia nostattaviin suorituksiin. Päähenkilö Jason Bourne on säilynyt kuta kuinkin oikeana ihmisenä oikeassa toimintaympäristössään.
Paikallisväri taas esiin mainiosti
Medusan sinetti (2007) jatkaa edellisen elokuvan päätöskuopista asettuessaan taas liikoja selittelemättä tuiman sankarinsa kintereille. Kahden ensimmäisen osan vaiheet kerrataan parilla lauseella raisun prologin päätteeksi.
Moskovasta käynnistyvä kujanjuoksu kolmella mantereella valaisee jälleen CIA:n sisällä kyteviä valtapelejä, kun uuden salaoperaation tielle osuva Bourne on viimeinkin saatava päiviltä. Muistinsa menettäneen hylkiön tavoitteena on hankkia tietoa omasta menneisyydestään, mutta jokainen kontakti herättää yhä huolestuttavampia kysymyksiä kulissien takaisesta demokratiaa korville lyövistä hämäräpuuhista.
Filmisarjan kolmannellakaan edustajalla ei siinnä tähtäimessään pureutua syvällisesti kasvottoman systeemin sisällä rehottavaan petosvyyhteen tai edes identiteettiongelmaisen keskushahmonsa häilyvään minuuteen. Siihen elokuvalla ei ole aikaakaan sen säntäillessä hengästyttävällä vauhdilla vanhahtavaa charmia pursuavista Euroopan kaupungeista Marokon paahteiseen muurahaispesään ja lopulta New Yorkin kylmiin lasipalatseihin.
Lontoon Waterloon ruuhkaiselle metroasemalle lavastettu saalistusjakso sekä Tangerin katoilla ja kujilla käytävä kuolemankamppailu ovat parhaita esimerkkejä tekijäportaan tyylitajusta heidän hyödyntäessään paikallisen arkkitehtuurin ominaispiirteitä.
Juoneltaan sotkuinen ja ilmeisen epälooginen teos juoksutetaan läpi taaksepäin katsomatta ja menneitä murehtimatta. Vain kertaalleen Jason Bourne pysäytetään katuvaisena tuolinnojalleen, mutta onneksi sympatiaa kalasteleva kohtaus lopetetaan ennen itkuista tyylirikkoa.
Teloittajan rauhaton persoona
Medusan sinetti on muodoltaan jäntevintä ja toteutukseltaan todellisuudentajuisinta vauhtiviihdettä, mitä Hollywood pystyy nykypäivänä tarjoamaan. Yläkierroksilla käyvässä elokuvassa ihmiset ovat arkisia ja tapahtumat järjettömyydestään huolimatta uskottavasti kuvattuja.
Filmin tuiki tavanomaista tarinaa ja kliseillä vuorattuja vuorosanoja ei ehkä kannata liikaa tuijottaa, ellei halua menettää luistavasti rasvatun paketin olennaisinta antia.
Valtion kouluttama ja poispotkima tappaja hakee itseään hänelle luonnollisella tavalla ja siihen Paul Greengrassin johtama tekijäjoukko antaa hänelle aidoissa maisemissa sopivat kulissit. Kameran jatkuva liike on sopusoinnussa teloittajan rauhattoman persoonan kanssa.
Houkutus lypsää koluttua aihetta myös tulevaisuudessa lienee nopeasti vastustamattoman suuri.
Limanin päätös väistyä ohjaajan tuolilta tuottajaksi heti ensimmäisen filmin jälkeen ei ole suinkaan vähentänyt jatko-osien laatuvaatimuksia, päinvastoin, sillä vastaavana käsikirjoittajana on työtä jatkanut Tony Gilroy ja ohjaajana kahdessa tuoreimmassa teoksessa vauhdinpidon erinomaisesti taitava britti Paul Greengrass.
Jälkimmäinen on osoittanut hallitsevansa myös monta luokkaa vakavammat aineistot, joista Bloody Sunday (2002) ja United 93 (2006) olivat laajalti kiiteltyjä ja kiisteltyjä.
Sarjalle realistisen visuaalisen ilmeen antanut Liman tuskin on pannut pahakseen Greengrassin sähäkkää käsivarakuvausta, vaikka sillä pyritäänkin vastaamaan lajityypin kehnompien kohellusten asettamiin tempovaatimuksiin ja erityisesti James Bondin ja Vaarallisen tehtävän hiuksia nostattaviin suorituksiin. Päähenkilö Jason Bourne on säilynyt kuta kuinkin oikeana ihmisenä oikeassa toimintaympäristössään.
Paikallisväri taas esiin mainiosti
Medusan sinetti (2007) jatkaa edellisen elokuvan päätöskuopista asettuessaan taas liikoja selittelemättä tuiman sankarinsa kintereille. Kahden ensimmäisen osan vaiheet kerrataan parilla lauseella raisun prologin päätteeksi.
Moskovasta käynnistyvä kujanjuoksu kolmella mantereella valaisee jälleen CIA:n sisällä kyteviä valtapelejä, kun uuden salaoperaation tielle osuva Bourne on viimeinkin saatava päiviltä. Muistinsa menettäneen hylkiön tavoitteena on hankkia tietoa omasta menneisyydestään, mutta jokainen kontakti herättää yhä huolestuttavampia kysymyksiä kulissien takaisesta demokratiaa korville lyövistä hämäräpuuhista.
Filmisarjan kolmannellakaan edustajalla ei siinnä tähtäimessään pureutua syvällisesti kasvottoman systeemin sisällä rehottavaan petosvyyhteen tai edes identiteettiongelmaisen keskushahmonsa häilyvään minuuteen. Siihen elokuvalla ei ole aikaakaan sen säntäillessä hengästyttävällä vauhdilla vanhahtavaa charmia pursuavista Euroopan kaupungeista Marokon paahteiseen muurahaispesään ja lopulta New Yorkin kylmiin lasipalatseihin.
Lontoon Waterloon ruuhkaiselle metroasemalle lavastettu saalistusjakso sekä Tangerin katoilla ja kujilla käytävä kuolemankamppailu ovat parhaita esimerkkejä tekijäportaan tyylitajusta heidän hyödyntäessään paikallisen arkkitehtuurin ominaispiirteitä.
Juoneltaan sotkuinen ja ilmeisen epälooginen teos juoksutetaan läpi taaksepäin katsomatta ja menneitä murehtimatta. Vain kertaalleen Jason Bourne pysäytetään katuvaisena tuolinnojalleen, mutta onneksi sympatiaa kalasteleva kohtaus lopetetaan ennen itkuista tyylirikkoa.
Teloittajan rauhaton persoona
Medusan sinetti on muodoltaan jäntevintä ja toteutukseltaan todellisuudentajuisinta vauhtiviihdettä, mitä Hollywood pystyy nykypäivänä tarjoamaan. Yläkierroksilla käyvässä elokuvassa ihmiset ovat arkisia ja tapahtumat järjettömyydestään huolimatta uskottavasti kuvattuja.
Filmin tuiki tavanomaista tarinaa ja kliseillä vuorattuja vuorosanoja ei ehkä kannata liikaa tuijottaa, ellei halua menettää luistavasti rasvatun paketin olennaisinta antia.
Valtion kouluttama ja poispotkima tappaja hakee itseään hänelle luonnollisella tavalla ja siihen Paul Greengrassin johtama tekijäjoukko antaa hänelle aidoissa maisemissa sopivat kulissit. Kameran jatkuva liike on sopusoinnussa teloittajan rauhattoman persoonan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti