Ohjaus: Nils Arden Oplev
★☆☆☆☆
Euroopan maista länsinaapurissamme Ruotsissa on törkeimmin viitattu kintaalla kansalliselle elokuvaperimälle. Sukupolvenvaihdoksen myötä tuotantomalli on räätälöity amerikkalaistyyliä myötäileväksi. Käynnissä on totinen kilpailu siitä, kuka onnistuu olemaan vähiten omaperäisin.
Hollywoodille ei kuitenkaan annettu luovutusvoittoa kertarysäyksellä, vaan vaiheittain, kääntäen verrannollisesti Ingmar Bergmanin vetäytymiseen. Aina kun mestari luopui jostakin, se annettiin keskinkertaisuuksien pilattavaksi.
Ensin Bergmanin vaativa varjo ei langennut enää aktiiviohjaajan tuolilta, sitten käsikirjoittajan kammiosta eikä enää hänen kuolemansa jälkeen myöskään kulttuurielämän henkisen johtajan tontilta. Tie on viimein auki seuraajille ja vauhtisokeus sen mukaista.
Ruotsalaisen elokuvan tulevaisuus ei todellakaan vaikuta hyvältä. Koska yli kuusikymppisestä Roy Anderssonista tuskin on enää uusia näkymiä avaavaksi visionääriksi, kohdistuvat kaikki toiveet edelleen yhteen Lukas Moodyssoniin, härskiin sosiaalipornoon ja muotokokeiluihin viime vuodet paneutuneeseen tuhlaajapoikaan.
Toimittaja tulee tiluksille
Sikäläisen elokuvatuotannon perusleipää ovat nykyisin erinäisistä myyntilastojen kärkeen ponnistaneista jännityskirjoista muokatut ajatuksettomat sovitukset, joihin annostellaan veristä väkivaltaa, seksiä ja räjäytyksiä sen mukaan, kuinka paljon rahaa on onnistuttu kulloinkin sponsoreilta nyhtämään.
Paikoitellen elokuvia on jopa vaikea erottaa toisistaan, samojen näyttelijöiden kiertäessä projektista toiseen vaatteitaankaan tuskin vaihtamatta.
Stieg Larssonin opuksesta, josta elokuvan perusteella ei halua tietää mitään, valmistettu Miehet jotka vihaavat naisia (2009) ei ole poikkeus, joskin perusteettoman sadistiselta sisällöltään kallis ohjaustyö edustaa tähänastista pohjanoteerausta.
Teollisuussuvun patruunalla ei ole monta elinvuotta jäljellä, mutta hänen mieltään vuosikymmeniä kaihertanut tapaus veljentyttären hämärästä kuolemasta kaipaa ratkaisua. Tutkijaksi hyisen talven huurruttamille tiluksille saapuu liikemiehen kunnianloukkauksesta vankilatuomion saanut aikakauslehden irtisanoutunut päätoimittaja.
Avukseen hän saa tatuoidun ja lävistyksillä koristellun nuoren hakkerinaisen, jonka traagisella elämällä tanskalaisohjaaja Nils Arden Oplev herkuttelee ylen määrin. Oikeustoimikelvottomalle webbivelholle on nimittäin määrätty kaistapäinen raiskaaja holhoojaksi, joka pakottaa biseksuaalisen tytön seksiorjakseen.
Näyttöpäätteet pääosassa
Pääjuonilinjaan ja sen mukana tuomaan kysymykseen rikoksen ja rangaistuksen oikeudenmukaisesta suhteesta tällä oksettavalla mässäilyllä on korkeintaan nimellinen yhteys, ja sen nimi on koston oikeutus.
David Lynchin monikerroksellisesta, surrealistisesta tuppukylän painajaismaailmasta teos voi vain haaveilla, vaikka siinä haetaankin Twin Peaksin (1990) synkkiä persoonallisuushäiriöitä.
Suorasukaisen toteutuksen seurauksena pahuuden heijastumat eivät tunkeudu elokuvan varsinaisiin tähtiin, Applen näyttöpäätteisiin, katseensa kerta toisensa jälkeen lasittaviin henkilöihin.
Kansankodin mustasta menneisyydestä yksitotinen nihilismi ei kerro älyllisesti puhuttelevasti tai henkevästi yhtään mitään.
Kaksi ja puolituntinen katsaus umpiossa eläneen sisäsiittoisen suvun valheisiin ei ole malttanut karsia aineistoaan tarpeeksi, vaan jopa venyttää haarojaan vain osoittaakseen kelpoisuuttaan luksusviihteen yläluokkaan.
Silti katsojan on vaikea ymmärtää, miksi tuotannon miljoonat on käytetty kuten on. Esimerkiksi lopun täydellisen turha keikka Australiaan haluaa vain kuuluttaa, että kruunuissa piisaa. Matkabudjetilla joku kyvykäs nuori filmaisi kokonaisen elokuvan.
Hollywoodille ei kuitenkaan annettu luovutusvoittoa kertarysäyksellä, vaan vaiheittain, kääntäen verrannollisesti Ingmar Bergmanin vetäytymiseen. Aina kun mestari luopui jostakin, se annettiin keskinkertaisuuksien pilattavaksi.
Ensin Bergmanin vaativa varjo ei langennut enää aktiiviohjaajan tuolilta, sitten käsikirjoittajan kammiosta eikä enää hänen kuolemansa jälkeen myöskään kulttuurielämän henkisen johtajan tontilta. Tie on viimein auki seuraajille ja vauhtisokeus sen mukaista.
Ruotsalaisen elokuvan tulevaisuus ei todellakaan vaikuta hyvältä. Koska yli kuusikymppisestä Roy Anderssonista tuskin on enää uusia näkymiä avaavaksi visionääriksi, kohdistuvat kaikki toiveet edelleen yhteen Lukas Moodyssoniin, härskiin sosiaalipornoon ja muotokokeiluihin viime vuodet paneutuneeseen tuhlaajapoikaan.
Toimittaja tulee tiluksille
Sikäläisen elokuvatuotannon perusleipää ovat nykyisin erinäisistä myyntilastojen kärkeen ponnistaneista jännityskirjoista muokatut ajatuksettomat sovitukset, joihin annostellaan veristä väkivaltaa, seksiä ja räjäytyksiä sen mukaan, kuinka paljon rahaa on onnistuttu kulloinkin sponsoreilta nyhtämään.
Paikoitellen elokuvia on jopa vaikea erottaa toisistaan, samojen näyttelijöiden kiertäessä projektista toiseen vaatteitaankaan tuskin vaihtamatta.
Stieg Larssonin opuksesta, josta elokuvan perusteella ei halua tietää mitään, valmistettu Miehet jotka vihaavat naisia (2009) ei ole poikkeus, joskin perusteettoman sadistiselta sisällöltään kallis ohjaustyö edustaa tähänastista pohjanoteerausta.
Teollisuussuvun patruunalla ei ole monta elinvuotta jäljellä, mutta hänen mieltään vuosikymmeniä kaihertanut tapaus veljentyttären hämärästä kuolemasta kaipaa ratkaisua. Tutkijaksi hyisen talven huurruttamille tiluksille saapuu liikemiehen kunnianloukkauksesta vankilatuomion saanut aikakauslehden irtisanoutunut päätoimittaja.
Avukseen hän saa tatuoidun ja lävistyksillä koristellun nuoren hakkerinaisen, jonka traagisella elämällä tanskalaisohjaaja Nils Arden Oplev herkuttelee ylen määrin. Oikeustoimikelvottomalle webbivelholle on nimittäin määrätty kaistapäinen raiskaaja holhoojaksi, joka pakottaa biseksuaalisen tytön seksiorjakseen.
Näyttöpäätteet pääosassa
Pääjuonilinjaan ja sen mukana tuomaan kysymykseen rikoksen ja rangaistuksen oikeudenmukaisesta suhteesta tällä oksettavalla mässäilyllä on korkeintaan nimellinen yhteys, ja sen nimi on koston oikeutus.
David Lynchin monikerroksellisesta, surrealistisesta tuppukylän painajaismaailmasta teos voi vain haaveilla, vaikka siinä haetaankin Twin Peaksin (1990) synkkiä persoonallisuushäiriöitä.
Suorasukaisen toteutuksen seurauksena pahuuden heijastumat eivät tunkeudu elokuvan varsinaisiin tähtiin, Applen näyttöpäätteisiin, katseensa kerta toisensa jälkeen lasittaviin henkilöihin.
Kansankodin mustasta menneisyydestä yksitotinen nihilismi ei kerro älyllisesti puhuttelevasti tai henkevästi yhtään mitään.
Kaksi ja puolituntinen katsaus umpiossa eläneen sisäsiittoisen suvun valheisiin ei ole malttanut karsia aineistoaan tarpeeksi, vaan jopa venyttää haarojaan vain osoittaakseen kelpoisuuttaan luksusviihteen yläluokkaan.
Silti katsojan on vaikea ymmärtää, miksi tuotannon miljoonat on käytetty kuten on. Esimerkiksi lopun täydellisen turha keikka Australiaan haluaa vain kuuluttaa, että kruunuissa piisaa. Matkabudjetilla joku kyvykäs nuori filmaisi kokonaisen elokuvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti