Ohjaus: Gus Van Sant
★★☆☆☆
Gus Van Sant on nimennyt omiksi esikuvikseen amerikkalaisen Stanley Kubrickinja Suomessa huonosti tunnetun unkarilaisen Béla Tarrin, joiden tinkimättömyys onkin omaa luokkaansa.
Tyylillisesti Van Santin riippumattomassa tuotannossa näkyy jälkiä kummastakin edellä mainitsemastani mestariohjaajasta. Sen sijaan studioelokuvissaan hän antaa helposti periksi ilmaisullisissa ja sisällöllisissä tavoitteissa, joista hänen taiteilijaidolinsa eivät käy kauppaa.
Seksuaalivähemmistöön itsekin kuuluvana ohjaajana Van Sant on uudessa aihepiiriä käsittelevässä ohjaustyössään tunnustanut valtavirran rajoitukset sellaisinaan haluamatta edes rikkoa niitä. Ohjaajan mukaan aihe on niin tärkeä, että julistussanoman perillemenoa amerikkalaisyleisölle mahdollisesti hankaloittavat taiteelliset pyrkimykset voi sivuuttaa ja suurten yleisöjoukkojen tavoittelun oikeuttaa.
Milk (2008) kertoo poliittiseen luottamustehtävään nousseesta homoseksuaalista miehestä, jonka elämä päättyi murhaajan ampumiin luoteihin marraskuussa 1978.
Rutiininomainen elämäkerta
Impressionististen runoelmien Elephant (2003) ja Paranoid Park (2005) ihailijoiden on siis turha odottaa tosielämän tragediaan perustuvan marttyyrimuotokuvan estetiikalta pintapuolista rosoisuutta kummempaa, mutta raskaammaksi virheeksi arvioin silti tarinan muodon ja rakenteen laimean tavanomaisuuden.
Näiltä osin teos ei erottuisi rutiininomaisista elämäkertaelokuvista millään tavoin ilman homoseksuaalia keskushahmoaan ja muutamaa kadunpätkää seksuaalivähemmistöjen kortteleita 1970-luvun San Franciscossa. Kuumat kulmat muodostavat silti vain heiveröisen kulissin teoksen mekaanisesti polkeville tapahtumille, joita pahaa aavistava Harvey Milk kertaa nauhuriinsa keittiönpöytänsä äärellä.
Muistot vievät takaisin vuosikymmenen alkuun, kun hän Kaliforniaan muuttonsa jälkeen havahtuu ympäristönsä epäkohtiin ja ajaa homoseksuaalisen liikkeen asiaa suuntautumisensa ennenkuulumattomasti esille tuovana paikallispoliitikkona.
Toistuvat tappiotkaan eivät masenna risupartaista ravistelijaa latautumasta aina uudelleen taisteluun ja viimein pukuun vaihtaneena lunastamasta paikkaansa kaupungin ja maan ensimmäisenä julkihomoseksuaalina valtuustoedustajana.
Ohjaaja rakentaa sankarimyyttiä
Gus Van Sant luovuttaa käsikirjoituksen laatimisen muihin käsiin, kuten valtavirran draamoissaan Good Will Hunting (1997) ja Elämän edessä (2000). Hänen kädenjälkensä näkyy selvimmin murhan motiivien erittelyssä ja sitä edeltävien tapahtumien rakenteellisessa jäsentelyssä, jossa h-hetkeä lähestytään useasta näkökulmasta.
Surmatyön viralliseksi selitykseksi tarjotaan päivänpoliittista kaunaa, mutta ohjaaja väläyttää mieluusti myös mahdollisuutta, että Harvey Milkistä tuli homoseksuaalisuutensa uhri ja siten laajemman yhteiskunnallisen liikkeen marttyyri, jonka viittaa valomeressä kulkevat kansanjoukot alkoivat heti sovittaa katujen poliitikon harteille.
Kristuksen kaltaiseen pyhimykseen ei tarvitsekaan kohdistaa purevaa arvostelua, joten hänen itsekkyydestään ainakin osaltaan johtuvat henkilökohtaisen elämän parisuhdetragediatkin käsitellään sivuseikkoina.
Kiiltokuvaa varjelevat ratkaisut etäännyttävät älyllisesti katsojan tärkeästä asiasta ja emotionaalisesti päähenkilön elämästä, jonka tapahtumat valuvat tasaisena tahnana ilman, että mikään jakso nousisi toistaan merkittävämmäksi.
Arkistopoiminnoista ajankuvaa
Tasapuolisia oikeuksia vähemmistöille vaativa ja uhrausten välttämättömyyden teemakseen nostava teos jättää ajankuvansa pitkälti uutisarkistoista poimittujen materiaalipoimintojen varaan, mutta varoo visusti koskettelematta sikäläisessä homoyhteisössä varmasti vaanineita vaaroja, kuten aidsia tai huumeongelmaa. Sen sijaan virkavallan vähemmistöihin kohdistama summittainen väkivalta peilautuu kuviin, jotka ovat asenteiltaan perin mustavalkoisia.
Tylsä ja puuduttava Milk on koko lailla sellainen elokuva, joka syntyy kun poliittisesti valveutuneet Hollywood-tähdet haluavat kiillottaa kilpeään trendikkään aihepiirin vahalla. Vavahduttava rohkeus on siis sitä, että miehet suutelevat keskenään.
Tyylillisesti Van Santin riippumattomassa tuotannossa näkyy jälkiä kummastakin edellä mainitsemastani mestariohjaajasta. Sen sijaan studioelokuvissaan hän antaa helposti periksi ilmaisullisissa ja sisällöllisissä tavoitteissa, joista hänen taiteilijaidolinsa eivät käy kauppaa.
Seksuaalivähemmistöön itsekin kuuluvana ohjaajana Van Sant on uudessa aihepiiriä käsittelevässä ohjaustyössään tunnustanut valtavirran rajoitukset sellaisinaan haluamatta edes rikkoa niitä. Ohjaajan mukaan aihe on niin tärkeä, että julistussanoman perillemenoa amerikkalaisyleisölle mahdollisesti hankaloittavat taiteelliset pyrkimykset voi sivuuttaa ja suurten yleisöjoukkojen tavoittelun oikeuttaa.
Milk (2008) kertoo poliittiseen luottamustehtävään nousseesta homoseksuaalista miehestä, jonka elämä päättyi murhaajan ampumiin luoteihin marraskuussa 1978.
Rutiininomainen elämäkerta
Impressionististen runoelmien Elephant (2003) ja Paranoid Park (2005) ihailijoiden on siis turha odottaa tosielämän tragediaan perustuvan marttyyrimuotokuvan estetiikalta pintapuolista rosoisuutta kummempaa, mutta raskaammaksi virheeksi arvioin silti tarinan muodon ja rakenteen laimean tavanomaisuuden.
Näiltä osin teos ei erottuisi rutiininomaisista elämäkertaelokuvista millään tavoin ilman homoseksuaalia keskushahmoaan ja muutamaa kadunpätkää seksuaalivähemmistöjen kortteleita 1970-luvun San Franciscossa. Kuumat kulmat muodostavat silti vain heiveröisen kulissin teoksen mekaanisesti polkeville tapahtumille, joita pahaa aavistava Harvey Milk kertaa nauhuriinsa keittiönpöytänsä äärellä.
Muistot vievät takaisin vuosikymmenen alkuun, kun hän Kaliforniaan muuttonsa jälkeen havahtuu ympäristönsä epäkohtiin ja ajaa homoseksuaalisen liikkeen asiaa suuntautumisensa ennenkuulumattomasti esille tuovana paikallispoliitikkona.
Toistuvat tappiotkaan eivät masenna risupartaista ravistelijaa latautumasta aina uudelleen taisteluun ja viimein pukuun vaihtaneena lunastamasta paikkaansa kaupungin ja maan ensimmäisenä julkihomoseksuaalina valtuustoedustajana.
Ohjaaja rakentaa sankarimyyttiä
Gus Van Sant luovuttaa käsikirjoituksen laatimisen muihin käsiin, kuten valtavirran draamoissaan Good Will Hunting (1997) ja Elämän edessä (2000). Hänen kädenjälkensä näkyy selvimmin murhan motiivien erittelyssä ja sitä edeltävien tapahtumien rakenteellisessa jäsentelyssä, jossa h-hetkeä lähestytään useasta näkökulmasta.
Surmatyön viralliseksi selitykseksi tarjotaan päivänpoliittista kaunaa, mutta ohjaaja väläyttää mieluusti myös mahdollisuutta, että Harvey Milkistä tuli homoseksuaalisuutensa uhri ja siten laajemman yhteiskunnallisen liikkeen marttyyri, jonka viittaa valomeressä kulkevat kansanjoukot alkoivat heti sovittaa katujen poliitikon harteille.
Kristuksen kaltaiseen pyhimykseen ei tarvitsekaan kohdistaa purevaa arvostelua, joten hänen itsekkyydestään ainakin osaltaan johtuvat henkilökohtaisen elämän parisuhdetragediatkin käsitellään sivuseikkoina.
Kiiltokuvaa varjelevat ratkaisut etäännyttävät älyllisesti katsojan tärkeästä asiasta ja emotionaalisesti päähenkilön elämästä, jonka tapahtumat valuvat tasaisena tahnana ilman, että mikään jakso nousisi toistaan merkittävämmäksi.
Arkistopoiminnoista ajankuvaa
Tasapuolisia oikeuksia vähemmistöille vaativa ja uhrausten välttämättömyyden teemakseen nostava teos jättää ajankuvansa pitkälti uutisarkistoista poimittujen materiaalipoimintojen varaan, mutta varoo visusti koskettelematta sikäläisessä homoyhteisössä varmasti vaanineita vaaroja, kuten aidsia tai huumeongelmaa. Sen sijaan virkavallan vähemmistöihin kohdistama summittainen väkivalta peilautuu kuviin, jotka ovat asenteiltaan perin mustavalkoisia.
Tylsä ja puuduttava Milk on koko lailla sellainen elokuva, joka syntyy kun poliittisesti valveutuneet Hollywood-tähdet haluavat kiillottaa kilpeään trendikkään aihepiirin vahalla. Vavahduttava rohkeus on siis sitä, että miehet suutelevat keskenään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti