Ohjaus: Clint Eastwood
★★★☆☆
Kohta kahdeksankymppisen Clint Eastwoodin pitkään uraan sisältyy monia nousu- ja laskukausia, muttei varmaankaan kukaan odottanut valjähtäneitä dekkareita vuosituhannen alussa harrastelleelta veteraanilta enää otteen terästymistä.
Brian Helgelandin ja Paul Haggisin kaltaisten ammattitaitoisten käsikirjoittajien avulla skenaariot sellaisenaan filmaava Eastwood ohjasi ensin väkevän rikosdraaman Menneisyyden ote (2003) ja heti seuraavaksi Jerry Boydin novellikokoelmaan perustuvan runoelman Million Dollar Baby (2005), joka on tahallisen kaksijakoinen elokuva.
Ensimmäinen puolisko kertoo valkoiseen roskaväkeen kuuluvan tulisieluisen naisnyrkkeilijän tahdosta nousta lajinsa huipulle iäkkään kehäketun valmennuksessa. Erityisesti sukupuoleen kohdistuvien ennakkoluulojen vuoksi yhteistyö ei tahdo millään onnistua, mutta lahjakas tyttö osoittaa vastoinkäymisissä sisukkuutensa ja tyrmää vastustajat pyörremyrskyn lailla.
Titteliottelussa alun urheilukliseet lyödään kerralla kanveesiin.
Jälkikäteen pohdittuna elokuvan juoni muistuttaa kaapelikanavien kyynelehtiviä melodraamoja, mutta sitä katsoessa tapahtumat vakuuttavat aitoudellaan nimenomaan teoksen jälkimmäisellä puoliskolla. Sen aikana henkilöt joutuvat vastakkain menneisyytensä painolastin, nykyhetken todellisuuden ja tulevaisuuden toiveiden kanssa, jotka ovat kehän vastuksia vaikeampia.
Ohjaaja käyttää nyrkkeilyä yksilöllisen kasvun metaforana, mutta ilmaisee syvemmän sisältönsä sofistikoituneen taiteilijan elämänviisaudella. Kolhittujen sielujen vartalot asetellaan valon ja varjojen rajapinnoille muistuttamaan ihmisen valintoja varjostavasta harmaasta vyöhykkeestä ja harteille kasautuneesta lohduttomuuden taakasta. Syyllisyyttä, anteeksiantoa ja luopumisen vaikeutta käsittelevä teos tiivistyy armolliseen teemaan lähimmäisen auttamisen ensisijaisuudesta.
Million Dollar Baby on rankka, mutta palkitseva katsomiskokemus. Se ei kerjää epätäydellisille ihmisilleen sääliä tai lohtua, vaan pakottaa heidät hiljentymään eettisten vakaumustensa äärelle.
Brian Helgelandin ja Paul Haggisin kaltaisten ammattitaitoisten käsikirjoittajien avulla skenaariot sellaisenaan filmaava Eastwood ohjasi ensin väkevän rikosdraaman Menneisyyden ote (2003) ja heti seuraavaksi Jerry Boydin novellikokoelmaan perustuvan runoelman Million Dollar Baby (2005), joka on tahallisen kaksijakoinen elokuva.
Ensimmäinen puolisko kertoo valkoiseen roskaväkeen kuuluvan tulisieluisen naisnyrkkeilijän tahdosta nousta lajinsa huipulle iäkkään kehäketun valmennuksessa. Erityisesti sukupuoleen kohdistuvien ennakkoluulojen vuoksi yhteistyö ei tahdo millään onnistua, mutta lahjakas tyttö osoittaa vastoinkäymisissä sisukkuutensa ja tyrmää vastustajat pyörremyrskyn lailla.
Titteliottelussa alun urheilukliseet lyödään kerralla kanveesiin.
Jälkikäteen pohdittuna elokuvan juoni muistuttaa kaapelikanavien kyynelehtiviä melodraamoja, mutta sitä katsoessa tapahtumat vakuuttavat aitoudellaan nimenomaan teoksen jälkimmäisellä puoliskolla. Sen aikana henkilöt joutuvat vastakkain menneisyytensä painolastin, nykyhetken todellisuuden ja tulevaisuuden toiveiden kanssa, jotka ovat kehän vastuksia vaikeampia.
Ohjaaja käyttää nyrkkeilyä yksilöllisen kasvun metaforana, mutta ilmaisee syvemmän sisältönsä sofistikoituneen taiteilijan elämänviisaudella. Kolhittujen sielujen vartalot asetellaan valon ja varjojen rajapinnoille muistuttamaan ihmisen valintoja varjostavasta harmaasta vyöhykkeestä ja harteille kasautuneesta lohduttomuuden taakasta. Syyllisyyttä, anteeksiantoa ja luopumisen vaikeutta käsittelevä teos tiivistyy armolliseen teemaan lähimmäisen auttamisen ensisijaisuudesta.
Million Dollar Baby on rankka, mutta palkitseva katsomiskokemus. Se ei kerjää epätäydellisille ihmisilleen sääliä tai lohtua, vaan pakottaa heidät hiljentymään eettisten vakaumustensa äärelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti